Kutvonen

Työtoverini eivät ymmärrä minua.

Miten ihmeessä minusta, Kastellin lukion hymypojasta, seitsemän ällän ylioppilaasta, reserviupseerikoulun kaikkien aikojen kokelaasta ja poliisikoulun rikoslinjan priimuksesta on muutamassa vuodessa tullut omieni parissa pehmo. Hippi. Puunhalaaja. Hörhö.

Paaria inter pares.

Ja miten minun työtovereistani on samassa ajassa tullut kyynisiä tiukkapipoja, selkäänpuukottajia, yhteistyökyvyttömiä ja -haluttomia oman etunsa ajajia? Minun perseelläni tuleen istuvia opportunisteja, joiden mielestä kaikki yhteiskunnan määrittelemästä normistosta poikkeava ihmiselo on perverssiyttä, joka pitää jo mahdollisimman alkuvaiheessa repiä irti juuriltaan. Pakottaa kaikki samaan kaavaan. Lapioida paska takaisin lehmään.

Ei siis ne tutut ja traditionaaliset suo, kuokka ja Jussi, vaan Mansikki, lapio, ja urhea rikosylikonstaapeli Arsi Benjamin Vuori puolustamassa työkalu tanassa suomalaisen yhteiskunnan perusarvoja Suomen Kuvalehden kannessa, matkalla itsenäisyyspäivän vastaanotolle presidentinlinnaan. Varsinainen nykypäivän uudisraivaaja.

Liukastellessani pimeän aineen lailla painava salkku kainalossani loivasti alasviettävää Kasarmikatua, kiroilen mielessäni tämänhetkistä tilannettani. Työhön täysin kypsynyt kehäraakki, eläkkeeseen vielä pitkälti toistakymmentä vuotta, kännykän akku typösen tyhjä ja nämä helvetin liukkaat pikkukengät jalassa. Katkaisen vielä niskani. Hyvin menee, ainakin kansa nauraa…

Urani rikospoliisissa on ollut kuin pitkä ihmissuhde. Sen alkuaikojen toisen osapuolen viehkon rakastettavat pienet omalaatuisuudet muotoutuvat vuosien aikana luokattoman rasittaviksi, ennalta käsikirjoitetuiksi sotaharjoituksiksi,  joita mieluummin välttelee kuin näyttelee miljoonannen kerran saman näytelmän, toistaen magnetofonin tapaan kerta toisensa jälkeen samat latteat vuorosanat.

Rikosten uhrit vaihtuvat paljon, rikosten tekijät vähemmän, rikostutkijoiden mädäntyneet maneerit eivät ollenkaan.

On kylmää ja pimeää kuin ryssän underground-kapakassa Sahalinilla. Vetistä räntää sataa niskaan taivaan täydeltä eikä ensimmäistäkään taksia näkyvissä.

Kiitos ihana kotikaupunkini Helsinki!

Saavuttuani Kasarmikadun ja Ullanlinnankadun risteykseen, pimeistä pimeimpään ydintalveeni pääsee vihdoinkin pieni valonpilkahdus. Taksi-merkissä kirkkaankeltainen valo. Hei! Täällä! Kun saisin sen pysähtymään ja kiidättämään väsähtäneen vaeltajan oman tyhjän kodin suhteelliseen lämpöön. Heilutan kättäni taksille kuin heikkopäinen, peläten sen irtoavan paukahtaen olkanivelestäni. Onnistun kuitenkin juuri ja juuri pitämään itseni yhtenä kappaleena.

Auto kuljettajineen näyttää huomaavan minut, sillä se vilkauttaa kirkkaita silmiään supermallin tapaan ja hidastaa vauhtiaan huomattavasti. Voitto! Tummansininen Volkswagen Passat farmari pysähtyy viereeni. Avaan taksin oven asettaakseni sen takapenkille tämän väsähtäneen vaeltajan maalliset jäännökset, jotka eivät kaikeksi onneksi ole täysin sulaneet räntäsateeseen.

”Tapulikaupunkiin ajetaan, Vaakamestarintie 4, kiitos!”, sanon kuljettajalle makean voiton euforiasta sokaistuneena. Kuljettaja, ehkä puolentoista partakarvan verran yli nelikymppinen, hieman ahavoitunut, ajan karkean hiekkapaperin kouluttama karpaasi vastaa: ”Okei, sit mennään” ja potkaisee taksamittarin toimintaan.

Auto lähtee liikkeelle. Kovan työuran kovettama, sateen ja liukkauden pehmentämä väsähtänyt vaeltaja rentoutuu hetkeksi taksin takapenkillä sulkien silmänsä. Jossain kaukana Matti Nykäsen taustalla seireenit laulavat radiossa hoosiannaa. ”Vee on tyyleistä toimivin…” Taksin keskuslukituksen solenoidit päättävät terävästi naksahtaen seireenien laulun kertosäkeen. Vihdoinkin hieman lepoa…

Vaeltaja palaa säpsähtäen tajuihinsa. Mikä maa, mikä valuutta? Ympärillä Googlen Street Viewin tapaan muuttuvat oudot maisemat voisivat olla Marsista. En tunnista Tapulikaupunkia, en Vaakamestarintietä. Tyhjyyden tunne valtaa vatsaonteloni, kutistaen sen sisällön kasaan hydraulisen puristimen tavoin. Jotain on vialla.

 ”Missäs päin ollaan?”, kysyn kuljettajalta rannekelloani katsoen. Puoli kolme. Kuljettaja ei vastaa, aivan kuin iso kissa olisi vienyt hänen kielensä, kielenkannattimet mukaanlukien.

”Hei, mis me ollaa..?”

”Just lähettiin Hämeenlinnasta…”, vastaa kuski puolihuolimattomasti, kielensä ja sen kannattimet kuin itsensäkin yllättäen löytäen.

”Hämeenlinnasta? Ooksä ihan sekasin, Tapulikaupunkiinhan tässä piti mennä”, esitän vastalauseeni.

”Mitä sä oikein teet? Jumalauta, pysäytä auto. En mä tänne halunnu…”

Ovet ovat omalta kannaltani vähemmän turvallisesti keskuslukossa. Lukossa, johon vain kuljettajalla on avain, eikä hänellä näytä olevan minkäänlaista halua käyttää sitä.

Kuski painaa kaasua ja nauraa kihertää kuin vähämielinen. Ja sitä hän saattaa ollakin, sillä vasta nyt erotan taustapeilin kautta oudon pilkkeen hänen silmissään. Jotain todellakin on kadoksissa, hyvänä vaihtoehtona oman päämääräni lisäksi on kuljettajan järjen viimeinen valonsäde.

Ja samaa voi sanoa myös salkustani, joka näyttää mystisesti löytäneen Matti Nykäsen seireenien säestämien solenoidien aikana tiensä eteen kuskin viereen, vänkärin puolen etujalkatilaan. Ja tietenkin virka-aseeni on salkussa, kuinkas muuten.

Kertaan jo mielessäni poliisikoulun oppeja panttivankitilanteista, kun yhtäkkiä kuski pukahtaa:

”Mä ryöstin tänään pankin Stadis, se Nordean pulju Tukholmankadul, tiätsä…”

Tiän.

Työtoverini olivat käyneet alkuillasta tutkimassa Tukholmankadun ryöstöpaikan.

IE

Kuva: StockSnap / Pixabay (muutettu)