Luennolla

Seuraa poikaa tyttö, vahvojen käsien odottaa neito ympärilleen kiertyvän, syleilevän niin ettei millään muulla väliä. Katsoo tyttöä poika, neitokaista kaunehinta rinnalleen tahtoo, täydellisyyttä tuota tavoitella täytyy.

Jokainen siunattu sekunti laskee aikaa rakkauteen.

Niin narisee tyytyväisyyttään nurkkakaappi, piirtoheitin arvostustaan pakisee, innostustaan inisee ilmastointilaite, koneiden kuoro epävireinen laulaa:

”Tulkoon rakkaus!”

Vaan mitäpä nuo masiinat mielettömät, epatot elottomat nuoresta rakkaudesta tai sen kestämättömyydestä opiskelun melskeissä, alati vaihtuvien ihmissuhteiden viidakossa tietäisivät?

Mitä osaisivat kertoa toisiaan syleilevien maailmankaikkeuksien kohtaamisesta, galaksien lipumisesta lähemmäs, yhtymisestä vallattomaan polskaan? Uuden elämän luomisesta.

Tai mitä niiden tempautumisesta kauemmas toisistaan, joskus petturuuden keskipakoisvoiman työntämänä ja lopulta ajautumisesta eri todellisuuksiin mustien aukkojen nielaisemina, kadottaen toisensa lopullisesti?

Eivät yhtikäs mitään.

Mutta kuitenkin tällä hetkellä, tässä ja nyt, kaiken ollessa vasta alussa, näille nuorille on olemassa vain toisensa. Eivät he vielä tiedä kaiken kerran päättyvän kyyneliin, näkevät nyt ainoastaan toistensa kasvot, katsovat toisiaan pupillit laajentuneina, kuulevat toistensa kiihkeän sydämen lyönnit.

Kädet odottavat koskettavansa, kehot kohtaavansa, sylit syleilevänsä, sukusolut sekoittuvansa.

Myös toisiaan tavoittelevia seuraa pöytänsä takaa lehtori, hymynkare suupielessään taas kerran uuden ihmissuhteen alkua luennollaan todistaa. Niin monta nuorta paria, jotka ovat löytäneet toisensa, tehneet tiensä toinen toisensa sydänpuolustuksen lävitse on harmaapartainen luentoveteraani nähnyt, vaan aina tuo kuitenkin yhtälailla sydäntä lämmittää.

Niin kuin hänkin aikanaan muusansa, armaisensa ainoan, elämänsä rakkauden luennolta löysi. Syvälle silmiin katsoen omaan olevaisuuteensa yhdisti.

Oi rakkaus, tuo voima käsittämättömistä käsittämättömin! Jos se kerran synnyttyään petturin käsissä kuolee, eivät sitä herätä maan eivätkä taivahan jumalat. Tyhjyyteen se on tuomittu, noustakseen tuhkasta kuin Feenix jonkun toisen kanssa, jossain toisessa muodossa, jossain toisessa ulottuvuudessa.

Loppumaton luonnonvara.

IE

Kuva: Nikolay Georgiev / Pixabay