Miksi kirjoitan?

Hivuttautuessani vähän kerrassaan kohti 200:n blogikirjoituksen rajapyykkiä, alan hiljalleen ymmärtää sitä viime vuoden maaliskuussa alkanutta prosessiani joka johti Ihmistä Etsimässä-blogin syntymiseen, siinä missä myös sitä sisäistä paloa, joka ajaa minut kerta toisensa jälkeen ottamaan käsiini näppäimistön ja takomaan sitä kuin apina herkkupala-automaattia keskinäisen kommunikaation, kiitoksen, tai yleensäkin edes jonkinlaisen palautteen toivossa.

Tämä nyt lukemanne kirjoitus on järjestysnumeroltaan 193.

Aloitellessani bloggaamistani viime vuoden maaliskuussa en edes uskaltanut ajatella moisia numeroita, toisaalta en silloin ehkä vielä ajatellut asiaa ollenkaan numeroiden näkökulmasta, vaan ennen kaikkea halusin purkaa lukjoille itseäni, elämääni, ihmissuhteitani ja maailmaani yleensä.

Bloggaaminen, siinä missä kirjoittaminen yleensäkin on siis itselleni henkireikä, mahdollisuus kertoa siitä mitä maailmassani on meneillään, mitä milloinkin tapahtumassa.

Kirjoittaminen on minulle meditaatiota, sana- ja tunnejoogaa, sisälläni käymääni pohdintaa, jossa yritän parhaani mukaan nähdä asioita myös muista näkökulmista kuin omastani. Parhaimmillaan kirjoittamisessa on allekirjoittaneelle kyse flow-tilasta, jossa elän kirjoitustani siinä samassa hetkessä kun se näppäimistöltäni näytölleni ja IE-blogiin valuu.

Kirjoittajana en usko olevani koskaan valmis, koen saavani kirjoittamisesta niin paljon, että vaikeaa olisi tältä tietä erotakaan Ja toisaalta, mitä voi tarkoittaa olla valmis kirjoittaja?

Se, mitä juuri nyt haluan oppia kirjoittajana on lauluntekstien tekeminen, se puhuttelee minua jostain syystä juuri nyt hyvin paljon. Hymähdelkää vaan te kaikki siellä meikkienne, partojenne ja maskienne takana. Jonakin päivänä yllätän teidät kaikki, jonakin maagisena päivänä kuulette radiosta kappaleen, jonka sanojen kirjoittajana on tuttu nimimerkki.

Tai sitten ei, viimeiset pari vuotta itsensäkehittämisgenren ja sen ylihuumahypetyksen ulkopuolella ovat tuoneet tunne-elämääni myös aimo annoksen realismia, varmasti osaltaan inho-sellaistakin. Aina se ei ole kaunista tai tunnu hyvältä, mutta katarttista se kyllä on.

Olen keskustellut viimeisen reilun puolentoista vuoden aikana monen bloggarin kanssa lukijoiden kommentoimattomuudesta ja hiljaisuudesta mitä tekstien näkemiseen ja kokemiseen tulee. Moni heistä jakaa frustraationi, kyse tuntuu olevan aika yleisestä asiasta.

Eikähän blogimaailma muutenkaan pelkkää auvoa ole, myös muutkin samojen piirien bloggaajat pitävät kommentointimielessä kynttiläänsä vakan alla, vaikka aika irvokas sanavalinta tuokin on.

Olen ymmärtänyt kyseessä olevan kilpailutilanteen, ennen kaikkea tuo näyttää koskevan niitä bloggaajia, jotka yrittävät saada kirjoittamisella itselleen paitsi näkyvyyttä, myös taloudellista etua. Kilpailijaksi koettu kanssakirjoittaja on helpompi kohdata olankohautuksella ja vaikenemalla, vaikka todellisuudessa avoin keskinäinen kilpailu kannustuksineen olisi hyödyllistä kaikille, niin kirjoittajille kuin ennen kaikkea lukijoille, blogien tason nousun myötä.

Toisaalta itse en ole tuollaista taloudellista etua koskaan vakavissani edes ajatellut, blogini ainoa tuotto itselleni on se tyytyväisyys, ilo ja – kyllä – myös tietynlainen ylpeys kaikista aikaansaannoksistani.

Monet blogiani seuraavat tiedän ja tunnen niin nimiltään kuin taustoiltaankin, mutta kertokaa te, jotka olette törmänneet teksteihini jossain muualla ettekä tunne minua kirjoittajana tai ihmisenä, mikä teidät niissä pysäytti.

Kertokaa missä, milloin ja miten olette minuun ja teksteihini törmänneet.

Tahtoo tietää 🙏

IE

Kuva: TheOtherKev / Pixabay

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *