Viherpallona luokses pompin taas

Kuten viime vuoden huhtikuussa kirjoitin blogissani Vihreitä palloja, yksi some-elämän haastavuuksista on pystyä pysymään yhteyksissä toisiin somettajiin ja samalla ajan tasalla siitä, mitä kenellekin on suunnallaan tapahtumassa.

Samalla kyseenalaistin myös sitä, miten kukanenkin tulee omien piiriensä puolelta huomioiduksi.

Tuo riippuu luonnollisesti osaltaan some-ystäväpiirien koosta, yhtenä ”kaverina” tuhansien joukossa on paljon helpompaa pudota ja kadota some-maailman laidalta kuin muutaman kymmenen kaverin joukosta.

Toisaalta riippuen siitä, onko ihmisten sisäpiirissä vai ei, sitä joko tulee huomatuksi ja huomioiduksi tai ei tule. Joskus jopa selvästi mielenosoituksellisesti, jos esimerkiksi se mitä olet omissa some-kanavissasi julkaissut ei ylitä ihmisten reagointi- ja joidenkin kohdalla myös hyväksymis- ja arvostuskynnystä.

Kaikki eivät näe eivätkä koe asioita samalla tavalla ja se miten asiaan sen mukaan reagoi – kannustavasti tai vähemmän kannustavasti – on kokonaan toinen asia. Jokainen meistä päättää tuon itsessään.

Olen joissakin aikaisemmissa kirjoituksissani verrannut some-elämää puutarhurin työhön siinä mielessä, että niin puutarhasta kuin somestakin on aika ajoin hyvä karsia kuivia oksia, niin että jäljelle jääneet kasvit siinä missä koko puutarhakin kukoistaa ja voi paremmin.

Etenkin tämä nousee pintaan niissä hetkissä ja tilanteissa kun puutarhuri itse on syystä tai toisesta normaalia vähävoimaisempi, silloin kun luottamusta omaan tekemiseen ja osaamiseen ulosmitataan ja kyseenalaistetaan eri suunnilta, eikä vähiten puutarhurin itsensä taholta.

Tärkeintä on varmaan tässäkin tilanteessa pysyä kiinni niissä harvaakin harvemmissa asioissa ja ihmisissä, jotka ovat tukeneet ja kannustaneet eteenpäin, hakematta ja toivomatta hyväksyntää ja huomatuksi tulemista niiltä, joiden katseen suunta, havaintohorisontti ja kirsun kärki ovat jo aikoja olleet jossakin aivan muualla.

Kohti zeniittiä.

IE

Kuva:  OpenClipart-Vectors / Pixabay (muokattu)