Diginomadi

Kesäkuun alussa kirjoitin blogissani Luolamies hieman kieli poskella ja kautta rantain koronan vaikutuksesta ihmisten välisiin suhteisiin ja kommunikaatioon työelämässä, tärkeämpi pointti tuossa tekstissä oli kuitenkin se vaikutus, joka eristäytymisellä ja eristäytyneisyydellä on ollut toimintaamme elävässä elämässä.

Jo silloin huomasin itsessäni ja omassa tavassani kommunikoida muutoksia, joista en erityisesti pitänyt. Toisaalta ihmisinä muutumme tavallamme kaikki koko ajan, päivästä toiseen vähän kerrassaan, joten tuo on luonnollistakin. Nyt vain muutosten aikataulu on sattuneesta syystä nopeutunut.

Asioita huomaa itsessään kun pysähtyy paikalleen kuuntelemaan.

Aivan hiljaa, vaikka sitten taustamelunvaimennuskuulokkeet päässä silmät kiinni, pimeässä huoneessa, oman sisäisen höpöttäjänsä hiljentäen. Tuo on itselleni – ja uskon hyvinkin monelle meistä – haastavaa, pelottavaakin. Olemme elämässämme niin paljon ulkoisten syötteiden pommitettavana, että oman sisäisen äänen kuuleminen ja aktiivinen kuunteleminen on haaste, joka voi joskus tuntua uhaltakin. Autopilotilla kun on kaikessa elämässä niin paljon helpompaa lentää.

Kun nyt olen etäillyt työn puolesta maaliskuun puolivälistä alkaen, yli seitsemän kuukautta, tilanne itsessäni ja tunnemaailmassani on ja ei ole muuttunut.

Muuttunut siinä mielessä, että tunnen koko ajan useamman ihmisen ympärilläni muurautuvan omaan itseensä. Ei muuttunut siinä mielessä, että omissa oloissaan työelämässä oleminen on muotoutunut uudeksi normaaliksi. Sitä ei enää edes kyseenalaista, koska ”näin on ollut jo kuukausia ja näin voi jatkua vielä koko seuraavankin vuoden.”

Ennakoin kesäkuussa monia näistä asioista, joista Iltasanomat kirjoitti eilen alan asiantuntijoiden kynällä seuraavasti:

Asiantuntija huolestui kavalasta koronailmiöstä, joka uhkaa erityisesti suomalaisia työntekijöitä

Ihminen on sosiaalinen eläin, jonka hyvinvointiin kuuluu positiivinen, fyysinen yhteisyys toisten, lihaa ja verta olevien ihmisten kanssa. Biteiksi muutettuna tuo toimii rajoitetusti, mutta jossain vaiheessa tulee seinä vastaan. Bittimaailma ei voi koskaan korvata ihmistä.

Seuraavaksi voi pohtia mitä tekee sitten, jos (eli käytännössä kun) koronatilanne taas talven tullen pahenee.

Olisinko valmis pudottamaan suojaustani ja laissez-fairettamaan tukka putkella nuorison tapaan ympäri maailmaa vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa, jos sen tuloksena sosiaalinen elämäni palaisi edes osin?

Olisiko sosiaalisen elämän palaaminen sen riskinoton arvoista, jonka tuloksena toisessa ääripäässä voisi olla kivulias koronakuolema sairaalan tehohoidossa hengityskoneessa, puhumattakaan läheisimpien tartuttamisesta ja joissakin tilanteissa jopa heidän kuolemastaan meidän takiamme?

Kysymyksiä kaikille meille diginomadeille.

IE

Kuva: Pexels / Pixabay