Sanat

Itseäni hämmentää usein se, miten sokeita me ihmiset olemme monille elämämme tapahtumille, vaikka kaikki tapahtuu aivan silmiemme edessä.

Rakkaudet, ihmissuhteet, ystävyydet, monet muutkin kahdenväliset kontaktit alkavat joskus outoakin oudommissa merkeissä ja ympyröissä, jatkuakseen outoakin oudommilla tavoilla, päättyäkseen loppujen lopuksi outoakin oudompiin hyvästeihin.

Joskus pelkästään yhteen, todella huonosti harkittuun viimeiseen sanaan, josta ei ole enää tietä eteenpäin.

Sanan sanonut juhlii ottamaansa olematonta voittoa, ei ymmärrä, ei edes halua ymmärtää loukanneensa syvästi ja loukkauksen niskaansa saanut käpertyy omaan sydämeensä kärsimään, kun ei muuhun pysty. Eihän yksi sana merkityksettömältä mitään merkitse, mutta yhdeltä tärkeimmistä se on salamurhaajan räjähtävä luoti, joka repii kohteensa sydämen riekaleiksi.

Noissa tilanteissa on tietysti mukana paljon muutakin yhteistä historiaa jo pidemmältä ajalta, rakkautta, toivoa, halua, iloa, pettymyksiä, valeita, vaikenemista, ja selän kääntämistä silloin kun pitäisi puhua. Viimeinen sana on ainoastaan katalyytti loppuräjähdykselle ja sen tuhovoimalle.

Koska tiedämme itse syvällä sydämessämme miten tunnemme, oletamme kaikkien ymmärtävän meitä, etenkin heidän, joiden tunnemme olevan meitä lähellä. Maailma kylmyydessään osoittaa kuitenkin usein sen, että asia ei ole näin.

Joskus some-peukku tai -sydän ovat käytännössä pelkkiä vailla merkitystä olevia hymiseviä pikselikasoja puhelimen tai tietokoneen näytöllä.

Silloin kun lähettäjän on tarkoitus korvata niillä tekstiä, puhetta, tunnetta tai suoraa fyysistä kontaktia, on lähettäjällä siinä missä vastanottajallakin aihetta miettiä mistä on kysymys.

Sillä silloin, etenkin silloin sanat merkitsisivät.

Kaikkea.

IE