Huijarisyndrooma

Nykyisin puhutaan koko ajan enemmän huijarisyndroomasta.

Teille, joille tuo asia ja käsite ovat olleet toistaiseksi vieraita, kertoo Wikipedia seuraavaa:

”Huijarisyndroomaksi kutsutaan psykologista ilmiötä, jonka vaikutuksesta ihminen ei kykene sisäistämään omia saavutuksiaan todisteista huolimatta. Huijarisyndroomasta kärsivä on vakuuttunut olevansa huijari ja että hänen saavutuksensa ovat ainoastaan hyvän onnen tai ajoituksen tulosta, tai että hän on vain harhauttanut muut luulemaan itseään todellista kyvykkäämmäksi.”

Huijaamisesta tuossa ei siis ole kyse vaan ainoastaan siitä tunteesta mikä ihmisessä itsessään herää, kun hän kohtaa omalla kohdallaan katteettomaksi tulkitsemaansa arvonantoa tai menestystä.

Huijarisyndrooma voi kohdata meitä kaikkia, mutta hyvin usein siitä kärsivät luovat ihmiset. Se on sinänsä hyvin ymmärrettävää, sillä luovuus on harvoin kvantifioitavissa mitenkään järkevällä tavalla, se on yksi elämän musta vaan tuntuu tältä -asioita. Jokainen ihminen näkee lahjakkuuden ja luovuuden eri asioissa eri tavalla.

Kun esimerkiksi teksti on ihmisen ilmaisuarsenaalissa vain yksi instrumentti, se mitä kirjoittaja haluaa tekstillään sanoa ja se mitä lukija siitä löytää ovat molemmat eri asioita. Harvoin tekstin luojan ja sen lukijan käsitykset menevät täysin samaa linjaa, kun kumpikin tulkitsee ja peilaa niitä omasta historiastaan ja viitekehyksestään katsoen.

Onko siis ihme, että joskus ulkomaailman käsitykset ja ihmisen sisäinen ymmärrys kohtaavat hyvin kaukana toisistaan, jos ollenkaan. Ja siinä missä kielessä ja sen taivuttelussa, samoin on myös musiikissa, kuvataiteessa – yleensä ottaen kaikessa luovuudessa.

Yksi huijarisyndrooman syntykohdista on ymmärtää itsessään kuinka paljoa ei kaikesta tietämisestään huolimatta tiedä. Ymmärtää senkin, että vaikka opiskelisi jotain asiaa koko elämänsä siitä lähtien kun oppii lukemaan aina kuolemaansa saakka, tulee siinä aina olemaan yksityiskohtia joita ei tiedä, ja joita ei tule koskaan tietämäänkään.

Ehkä osa huijarisyndroomaa ja sen syntyä on ymmärtää syvällä sisimmässään oma rajallisuutensa ihmisenä.

Itse olen ollut viime kuukausien aikana työni puolesta hyvin usein tilanteessa, jossa olemme työtoverini kanssa kuulleet asiakkaan suunnalta ylistystä malliin: ”Te olette ammattilaisia, hyvin teitte sen-ja-tämän, tiedätte tämän-ja-tämän paljon paremmin kuin me.” Ainakaan minä en ole aina ollut tuosta samaa mieltä, ja se on saanut minut kysymään itseltäni, missä menee todellisen, kohdalleen osuvan kiitoksen ja katteettoman ylistyksen raja?

Luonnollisesti ymmärrän sen, että tuossa asiassa on suurelta osaltaan kyse puhujan halusta siirtää joitain heille kuuluvia projektin vastuita meidän niskaamme, mutta toisaalta, kuinka pitkälle kyse on yrityksestä yrittää alistaa ylistämällä? Missä kohtaa kommentit muuttuvat tuosta kertomastani muotoon: ”Olisihan teidän pitänyt tietää/osata/kyetä…”

Ymmärtävätköhän toisaalta kaikki ne, jotka kiittelevät toista ihmistä pelkästään sen takia koska ”niin kuuluu tehdä”, että jos kiitoksen kohde ei tunne ylpeyttä osaamisestaan, aikaansaannoksistaan ja saavutuksistaan, voi se jopa heikentää tämän omanarvontuntoa?

Tuollaisessa tilanteessa herää helposti kysymys siitä, mistä tuossa on todellisuudessa kysymys.

Niin, ehkä minäkin huijaan itseäni huijaamaan kanssaihmisiäni siitä, että olen kuin olenkin huijari. Tai sitten en. Ehkä en edes huijaa, olen ainoastaan huijaavinani että huijaan.

Teitä kaikkia samanlaisia huijareita.

IE

Kuva: Anemone123 / Pixabay (kuva rajattu)