Algoritmi

Maailmalla puhutaan koko ajan enemmän sosiaalisen median algoritmeista ja siitä, kuinka eri alustojen tarjoajat ja ylläpitäjät päättävät ja ohjailevat sitä, mitä kenellekin yksittäiselle käyttäjälle tarjotaan omaan fiidiinsä näkyville, reagoitavaksi, fiilisteltäväksi, tykkäiltäväksi, palkittavaksi peukuin ja sydämin.

Samaa asiaa tarjoillaan usein syyksi myös siihen, miksi jotain yksilöä tai asiaa ei siellä nähdä. Olen asiasta samaa mieltä, mutta vain osittain.

Laajennan tuon algoritmikäsitteen ulkoisista järjestelmistä myös ihmisten sisään, meissäkin kun raksuttaa tietokone, biologinen sellainen käyttöjärjestelmineen, ohjelmistoineen ja vuosikymmenien aikana muodostuneine kokemustietokantoineen.

Nyt varmaan algoritmi-entusiastit hyppäävät pöydälle: algoritmit kun ovat vain matematiikkaan ja tietokonemaailmaan liittyviä tekniikan alan asioita, on pyhäinhäväistystä puhua algoritmeista ihmistoiminnan yhteydessä. Whatever. Toisaalta myös ihmis-ihmiset saattavat antaa asiaan täysin saman tyylisen vastauksen ja aivan samalla tavalla perustellen. Olemme ihmisiä, emme koneita.

Vaikka itsensäkehittämispiirit omien kokemusteni mukaan monin tavoin itsekkäitä, tunnekylmiä ja loppujen lopuksi välinpitämättömiä toisen ihmisen tuskalle ja haasteille olivatkin, ne antoivat toisaalta hyvän pohjan ihmisen itsensä kohdistamaan sisäisen tietokoneen ohjelmointiin ja sen tutkimiseen.

Jos oma sisäinen käyttöjärjestelmämme ohjaa meitä kiinnostumaan vaikkapa haiden kasvattamisesta, etsimme paitsi netistä uutisia ja tietoja asiasta, olemme paljon herkempiä huomaamaan maailmassamme ja uutis-/syötevirrassamme myös kaikki muutkin haita käsittelevät jutut ja uutiset.

Toisaalta, jos esimerkiksi kiinnostuu esimerkiksi jonkin tietyn merkkisestä ja mallisesta autosta, niitä alkaa huomaamaan liikenteessä koko ajan enemmän. Vastaavasti esimerkiksi mopoauto, rekka tai yleensäkään mikään muun mallinen pakokaasuttava rakkine ei aiheuta minkäänlaista reaktiota. Mistäpä muusta tuo kertoo kuin siitä, että keskityttäessä johonkin asiaan omasta halusta ja kiinnostuksesta, se nousee tarkkaavaisuuslistan kärkeen, ja moni muu asia saa unohtua.

Parhaimmillaan (tai miksei toisaalta pahimmillaankin) kahden tietokoneen – sisäisen ja ulkoisen – yhteistoiminnan tuloksena osasta meistä ihmisistä tulee ”yhden ainoan oikean ja täydellisen totuuden etsijöitä ja julistajia”.

Matemaattiset algoritmit ovat kylmiä ja mekaanisia, inhimilliset algoritmit taas eläviä ja perustuvat ihmisen haluun ja tarpeeseen etsiä ja löytää itseensä ja sydämeensä asioita, jotka nostattavat meissä tunteita, ennen kaikkea niitä positiivisia.

Sitä emme pysty kaikesta tieteellisestä edistyneisyydessämme huolimatta sanomaan, mikä tietty aivosolu aivoissamme on se, joka ratkaisee aivostomme kolikonheiton esimerkiksi rakastuessamme. Se yksi siunattu aivosolu, jonka sähköisestä reaktiosta lähtee liikkeelle jokin tietty tunteen hyökyaalto, joka laittaa meidät liihottelemaan ympäriinsä umpirakastuneina tai toisaalta vihaamaan jotain kanssaihmistämme, vaikka hän ei olisi elämässään tehnyt meille mitään pahaa.

Moni teistä kysyy: Onko tuolla merkitystä? Varmaankaan suuressa mittakaavassa ei ole, toisaalta on aina silloin tällöin paikallaan seisahtua ja kysyä itseltään, mistä mitkäkin tunteet ja niiden aiheuttaman käytöksemme reaktiot ovat aiheutuneet ja mikä on niiden tausta. Kuinka paljon niissä on automaatiota ja – kyllä – algoritmejä.

Kun ihminen avaa Facebookissa katseluun esimerkiksi vuoden sisään 5000 kissavideota eikä ainoatakaan koiravideota, oppii Facebook että tämä kysessä oleva henkilö on ehdottomasti kissaentusiasti, jolle ei kannata edes tarjoilla koiravideoita. Tuon tuloksena framille tulee koko ajan enemmän kissoihin liittyiä syötteitä – peukut ja sydämet vastaavat tarjontaan ja algoritmit tykkäävät.

Sanalla sanoen, tuloksena on kehä, jossa yksi toiminta ruokkii toista ruokkimaan itseään. Piiri pieni pyörii. Kissoja tykkäillessämme koira- ja gerbiilivideot katoavat some-striimeistämme, mielestämme ja elämästämme, samalla tavalla käy meidän näkökulmastamme kaikille muillekin toisarvoisuuksille.

Näemme ja kuulemme ainoastaan sen mitä haluamme, sen mistä pidämme, pyrimme yhdistymään siihen mitä haluamme itsessämme ja elämässämme olevan. Nuo ratkaisut tapahtuvat hätkähdyttävän usein hyvin syvällä alitajunnassa, omassa sisäisessä käyttöjärjestelmässämme.

Ainoa hetki, jolloin joudumme ihmisinä pysähtymään lyhyeksi aikaa on silloin, kun jokin kriisi elämässämme vetää maton jalkojemme alta ja sisäinen tietokoneemme buuttaa.

Kun tuo rujo mutta herkkä rakkine käynnistyy uudelleen, tallennettu käyttöjärjestelmämme ja sisäiset algoritmimme latautuvat yleensä automaattisesti. Kuitenkin noihin harvoihin mutta kullanarvoisiin uusiin alkuihin ja silmänräpäyksiin sisältyy suurin mahdollisuus tehdä perustavanlaatuisia suunnanmuutoksia. Monillakin tavoilla, tahoilla ja tasoilla.

Riippuu ainoastaan meistä, saammeko tuosta hetkestä kiinni.

Ja haluammeko edes.

IE

Kuva: Pete Linforth / Pixabay

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *