Historiaa

Kuinka moni teistä kanssabloggaajistani ja yleisemminkin kirjoittamista harrastavista palailee aina silloin tällöin omien vanhojen kirjoitustensa pariin?

Kuinka moni lukee ja kuuntelee itseään ja omia tuntojaan, tunteitaan ja tunnelmiaan kuukausien, vuosienkin takaa? Muistelee omien hengentuotteittensa mukana menneitä: ihmisiä, elämää, tapahtumia – oman elämänhistorian voittoja ja tappioita, nousuja ja laskuja, raivokkaimpia tuuletuksia ja katkerimpia pettymyksiä.

Millä mielin ja missä tunnoissa tapaatte oman aiemman sielunmaisemanne, miten otatte vastaan menneisyyden itsenne kertomassa teille tänä päivänä omasta historiastanne?

Kuinka montaa teistä omat tuotokset huvittavat, keitä pohdituttavat, nostattavat kysymyksiä, kuinka monelle tuovat kyyneleen poskelle (muutenkin kuin tekstien laadun puolesta)?

Kirjoittaessaan itsestään ja elämästään bloggaaja asettaa itsensä arvostelun, tulkintojen ja arvottamisen kohteeksi, halusi hän sitä tai ei. Sanoilla tuo usein esiin sellaisia puolia itsestään, joita ei moni jopa suhteellisen läheisistä ihmisistä tunne eikä tietyistä reaktioista päätellen moni edes halua tuntea.

Heidän reaktionsa ovat usein yllättäneet itsenikin.

Niin kuin olen joskus kertonut, jokainen tekstini on ollut itselleni omalla tavallaan läheinen ja rakas, myös ne, joiden kautta on noussut pintaan oman elämän kipupisteitä, menetyksiä, surua, vihaa, maailman pahuutta ja petollisuutta.

Siinä mielessä monien selänkääntäjien ulosmarssi ja vaikeneminen on joskus yllättänyt, loukannutkin.

Avautumalla ja uskaltautumalla tekemään itsensä näkyväksi on ollut hintansa.

Ihminen ei kuitenkaan ole kirjoituksensa tai niiden koko kuva, vaikka meitä kirjoittajia usein niiden kautta tulkitaankin.

Näissä vuoden 2020 viimeisten päivien tunnelmissa.

IE

Kuva: Comfreak / Pixabay