Enkeleitä, onko heitä?

Viime aikoina olen päässyt/joutunut/päätynyt eri syistä keskustelemaan ihmisten kanssa monenlaisista uskonasioista, muun muassa yläkerran siivekkäistä ja heidän roolistaan milloin missäkin väitetyssä suurteossa – niinhän tiettyjen piirien ihmisillä on tapana tehdä.

Yleensä keskusteluissa nostetaan kaapin päälle nuo siivekkäät hengen maailman entiteetit, tällä pallolla vaikuttavat korkeimman asiainhoitajat, joiden edesottamuksista tavallisten kuolevaisten ohjailussa ja auttamisessa keuhkotaan aivan liian usein suulla suuremmalla, vailla konkretiaa, vailla todisteita.

Tuossa on mukana puoli totuutta, jos edes sitä.

Tavan ihmisissäkin on nimittäin vastaavalla tavalla toimivia yksilöitä, jotka pyrkivät auttamaan ja tukemaan kanssaihmisiään. Joskus fyysisesti omana itsenään, tieten, tuntien, joskus myös anonyymisti toisten, niin auttajalle kuin autettavalle itselleenkin tuntemattomien ihmisten ja yhteisöjen kautta.

Kaiken taustalla on tärkeintä auttamisen ajatus.

Se, että auttamalla parhaansa mukaan muita tulee tarvittaessa autetuksi itsekin, kun joskus elämän pitkän tikun vedossa jää käteen se lyhyin – ja senkin maailma upottaa usein kivuliaimmalla mahdollisella tavalla kynnen alle, niin että veri vaan roiskuu. Insult to injury, tai oikeastaan juurikin toisinpäin.

Väittävät hyvän kiertävän, omalle kohdalleni tuo paljon mainostettu hyvyyden kiertoliike ei kuitenkaan (ole) koskaan ehtinyt, huolimatta siitä, että olen vuosien aikana ollut aika monessa mukana itsekin. Se, mihin olen joskus uskonut ja luottanut, ei auttanut, ei tukenut, ei kantanut.

Kysyn itseltäni yhä useammin, olenko vain ja ainoastaan halunnut uskoa todeksi jotain, jonka olen halunnut tulevan eläväksi, toimivaksi, fyysiseksi myös omassa elämässäni?

Tuo on hyvin mahdollista ja jopa erittäin todennäköistä huomoiden, että mahdollisuuksien ovia on läimitty päin naamaani viimeisten vuosien aikana kohdallani määrättömästi enemmän kuin niitä on avautunut, suhdeluvulla 100-0. Väittävät minun nykyisin muistuttavan kasvoiltani jo paljon enemmän bulldoggia kuin ihmistä, tiedä häntä.

Kaiken tuon tuloksena uskon koko ajan enemmän ainoastaan konkretiaan: tekoihin, niiden fyysisiin, mitattavissa oleviin suureisiin, aikaansaannoksiin ja ulottuvuuksiin ja vasta sen tuloksena niihin tunteisiin, mitä ne minussa herättävät.

Kaikesta voi päätellä että fyysinen maailma on saavuttamassa jos ehkä jo saavuttanutkin minut, entisen henkisen.

Ja mitä tämän tekstin otsikkoon tulee, toistan kysymyksen: ”Enkeleitä, onko heitä?”

Suoraan kysymykseen suora vastaus: ”On.”

Todelliset enkelit ovat täällä maan päällä vaeltavia, lihaa ja verta olevia tavallisia, väitettyjen parempien ihmisten arvottomiksi, osattomiksi ja osaamattomiksi tuomitsemia tavallisia talliaisia, jotka tulevat apuun ja tarjoavat sitä tarvittaessa, tekevät sydämestään parhaansa sen mukaan mihin pystyvät, eivät käännä selkäänsä, eivät petä eivätkä pakene.

Kaikki ihmiset eivät ole enkeleitä, eivätkä kaikki jotka ovat sitä joskus, ole sitä koko aikaa.

Puhukoot ne henkimaailman enkeleistä ja muista entiteeteistä, jotka heidän kanssaan kaveeraavat ja heiltä apua saavat.

Minä puhun ihmisistä.

Ihmisestä ihmiselle.

IE

Kuva: Mylene2401 / Pixabay

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *