Virtahepo somehuoneessa

Useimmista ihmisistä on helppo pitää, ainakin siihen saakka kun heidän olemassaolonsa ja tapansa ilmaista asioita meille on linjassa sen kanssa, mitä haluamme heiltä ja heistä kuulla.

Linjassa sen kanssa, mitä olemme tottuneet heiltä yhteisen historiamme aikana kuulemaan.

Sillä sekunnilla kun kommentointi ja kommunikointi, lingvistiikka, verbaliikka, äänenpainot ja painotukset jostain syystä muuttuvat, alkaa venkoilu ja etäisyyden etsiminen: ”Mut ku se ei oo enää kiva...”

Aivan erityisesti tämä on korostunut nyt korona-aikana, jolloin fyysiset etäisyysvaatimukset ovat selvästi rymistelleet karmit kaulassa myös virtuaali- ja kaukoihmissuhteiden maailmaan.

Virtahepo somehuoneessa.

”Eihän tää ookaan enää semmonen ku alussa. Oli silloin hyvä tyyppi, positiivinen, hauska, ois taas niinku sillon ennen eikä tommonen vitun synkkä riivinrauta. Ei jatkoon, so long sucker, pelataan jos palataan.”

Tosielämä kuitenkin kertoo, että ei palata eikä todellakaan enää pelata.

Tinder-tyyliin swaippaillaan naaman eteen eri someviemäreistä saapuvia uusia ihmisen muotoisia potentiaaleja. Niitä, jotka ovat nyt olevinaan sitä samaa mitä tuo entinen ihminen oli joskus parhaimmillaan.

Sanattomien äänettömien virtuaaliselät kääntyvät mielenosoituksellisesti nyttemmin unohdetun virtahepomme suuntaan.

Mutta kuinka usein kysytään, mikä muutoksia toisessa ihmisessä aiheuttaa? Kysytäänkö koskaan voisiko auttaa jotenkin, tukea, avata lukkoja, henkisiä, fyysisiä? Ollaanko valmiita auttamaan jos pyyntö käy, vai pötkitäänkö piiloon tai työnnetään pää (väitetysti) strutsin tapaan hiekkaan?

Nyt jokainen peilin eteen, katsomaan itseään silmiin ja kysymään itseltään onko valmis auttamaan.

Minä väitän, että jokaisessa meissä on olemassa se pikkuruinen liekki, jossa väikkyy toisen ihmisen auttamisen ajatus ja halu, toisaalta jokaisessa meistä on myös se sisäisen häpeän megakokoinen palosammutin, joka lähes aina tukahduttaa tuon pikkuruisen liekin alkuunsa. Käytössämme koko tekosyyarsenaali.

”En osaa. En voi. En pysty. En halua.”

Totta on sekin, että kaltaisiani paskaa puhuvia, sormella osoittelevia leipäpappeja ja varajeesuksia on paljon, mutta todelliset auttajat – ne jotka ovat onnistuneet nousemaan sisäisen häpeänsä ikeestä ja vaimentamaan oman alitajuisen turvansoittajansa – ovat todella harvassa.

On kuitenkin äärettömän hyvä että edes nuo harvat ovat olemassa ja että moni heistä jaksaa vielä yrittää, sisulla ja sydämellä. Ilman heitä kyyti tällä pallolla olisi vieläkin kertaluokkia nykyistä kylmempää ja karumpaa.

Hattu päästä ja kiitokset syvältä sydämestä jokaiselle heistä.

IE

Kuva: Gerd Altmann / Pixabay

Facebook: https://facebook.com/IhmistaEtsimassa1

Instagram: https://instagram.com/ihmistaetsimassa