Vuoden jälkeen

Noin vuosi sitten kirjoitin ystävänpäivästä ja kaikesta siihen liittyvästä blogissani Tosiystävänpäivä.

Vaikka bloggaaja niin usein toivoisi toisten ihmisten ottavan onkeensa ja opikseen omista kirjoituksista, on toisaalta jalat maanpinnalle palauttavaa ja päätä selvittävää huomata, että lähes kaikki kirjoittettu on valunut maahan minkäänlaista näkyvää hyvää tai positiivista aikaansaamatta.

Se on liian usein bloggaajan osa, bloggaajan arpa.

Moni aloitteleva kirjoittaja starttaa matkalleen suurin toivein ja odotuksin, mutta reaalimaailma muistuttaa raadollisuudestaan hyvin pikaisesti blogiuran alkuvaiheissa, ellei sitten onnistu valitsemaan aiheekseen jotain kaunista, kanssaihmisiä kosiskelevaa ja mediaseksikästä, jonka voi myydä kaltaisilleen itsensä kiiltokuvakaupanpäällisenä mukaan tyrkyttäen.

Toisaalta jokainen ihminen oppii parhaiten omista kokemuksistaan, tulkoot sitten vaikka kantapään kautta, joten järkevintä olisi jättää tästä lähtien saarnaaminen muille. Tuon toteutuminen on sitten asia erikseen, niin monta kertaa olen itsekin tuota suunnitellut ja katsokaa vain miten asia on loppujen lopuksi mennyt.

Valitettavasti ihmisen muisti näyttää aina olevan yhtä lyhyt.

Paitsi oppia ja opastusta pyrkimään antavien blogikirjoitusten aktiivisessa unohtamisessa, tämä pätee paljolti moneen kahdenväliseen ihmissuhteeseen, sellaisiin, joissa toisensa ovat sattuneet kohtaamaan Alavireinen Avuntarvitsija ja nykymaailman apuautomaatti Laupias Samarialainen.

Sen jälkeen kun tarvitsija löytää omaan tilanteeseensa apua, helpotusta, muutoksia, ehkä uusia ihmisiäkin ja näkee jälleen elämässään valoa pitkän pimeyden jälkeen, on äärimmäisen helppoa kääntää selkänsä ja unohtaa ne, jotka olivat mukana kaikkein pahimpina päivinä, pimeimpinä hetkinä.

Arvelen, että nuo muinaismuistot muistuttavat pelkällä olemassaolollaan tosielämän survivoreita heidän omista synkimmistä päivistään, joten menneisyyden – eli ”kuolleiden” – kanssa kommunikointi palauttaisi ihmisen oman sisäisen virityksen menneeseen mielentilaan ja sysimustiin muisteloihin.

Niinpä kerran äärimmäisen tärkeä henkinen, fyysinen ja ehkä taloudellinenkin laastari, joka on nyttemmin paskaantunut ja rispaantunut käyttökelvottomaksi joutaa elämän roskikseen, kiitos ja hyvästi. Mutta kuinka moni (meistä) entisistä laastareista tuon oikeasti ansaitsee?

Jokainen tietää sisällään moraalisesti ja inhimillisesti oikean vastauksen tuohon kysymykseen, eri asia kuinka moni tuota syvällä sisimmässään miettii, saati elämässään toteuttaa.

Ja tähän vuosikeskustelun loppuun jotain itselleni hyvin tärkeää ja arvokasta.

Tapaan huomenna tiistaina ensimmäistä kertaa yli vuoteen kasvokkain Ajatusporeiluttajani, kauniin sielun, joka on kulkenut rinnallani, mukanani jo vuosia. Koronalla on valitettavasti ollut vaikutuksensa moneen asiaan, niin meidänkin tapaamisiimme.

Tulee olemaan hykerryttävää tavata tuo ihanuus kasvoista kasvoihin pitkästä aikaa, istua kahdestaan alas ja parantaa maailmaa pitkän kaavan kautta. Sydämelliset syntymäpäiväonnittelut sinulle myös vielä näin bloginikin kautta! 💓

Olen aivan varma, että meillä tulee olemaan yli vuoden jälkeen paljon juteltavaa, kerrottavaa, siinä missä myös kuultavaa. Positiivista, kaunista, traagista, groteskiakin.

Can’t wait! 🙏

IE

Kuva: Michal Jarmoluk / Pixabay

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *