Koronavuodesta pyydykseen tarttunutta (ruskaa pakkasessa)
Tiistaina 16.3. tuli kohdallani täyteen täsmälleen vuosi koronaetätyön alkamisesta. Vuosi, joka on tuonut meidän kaikkien kohdalle suuria ja vieläkin suurempia elämänmuutoksia.
Emme tiedä vieläkään tarkasti miten kaikki etenee ja milloin pääsemme taas nauttimaan normaalielämästä – ajatus epävarmuudesta ainoana todella varmana asiana elämässämme on juuri nyt ainoa totuus.
Tämä aika on kaivanut monesta esiin ihmisyyden pahimpia puolia: nurkkakuntaisuutta, välinpitämättömyyttä, öykkäriyttä ja suoranaista vittumaisuutta, jota ei pysty perustelemaan millään tavalla. Paineita täytyy päästä purkamaan kanssaihmisiin tavalla tai toisella.
Omalla kohdallani jouduin kohtaamaan tuon ihan elävässä ihmiskontaktissa parisen viikkoa sitten perjantaina, palatessani keskellä päivää lääkäriasemalta. Samalle bussipysäkille kanssani punki kaksi rakennusmiestä keltaisissa työrytkyissään, toinen heistä suurin piirtein ikäiseni, toinen nuori urho.
Nuorempi, epäilemättä ihmisrakas, kauniin lingvistiikan ja kanssaihmisiä arvostavan kommunikoinnin mestari halusi selvästikin tehdä vaikutuksen ja muodostaa positiivisen kommunikaatiosuhteen ensimmäisen kerran elämässään tapaamaansa kanssaihmiseen, lausahtaen suoraan minuun katsoen sen älykkäimmän lauseen, johon hän luomisvoimaisella ilmaisuosaamisellaan tulee koskaan yltämään:
”Vittuuks kyyläät?”
Otin kuulokkeet korvistani halutessani varmistaa, olinko todellakin kuullut kuuntelemani musiikin taustalta hänen heittonsa oikein. Tupakkaa käsin käärimään ryhtynyt, itseensä, älykkyyteensä ja suorasanaiseen nokkeluuteensa selvästikin rakastunut toistaitoinen toisti minulle osoittamansa, taiturimaisesti muotoilemansa, loppuun asti harkitun positiivisuutta ja yhteisyyttä korostavan lausahduksensa idioottimaisesti virnistellen sanasta sanaan uudelleen:
”Vittuuks kyyläät?”
Mielenkiintoista asiassa oli se, että ennen hänen kysymystään en edes ollut kiinnitänyt mitään huomiota tuohon luokattomuuteen, hänen paskaiseen attyyriinsä tai aivottomaan maskittomuuteensa, sillä lääkäriasemalta palatessani mielessäni olivat aivan muut asiat kuin tuo penaalin terävin kynä.
Totesin tiedonjanoiselle, että hän oli se joka tuijotti minua, minä en häntä, jonka jälkeen rehti urheilijanuorukaisemme lösähti penseänä penkille imaisemaan kitusiinsa seuraavan nikotiiniannoksensa. Hänen kaverinsa yritti pienestä perjantain taskueväspullostaan ryypättyään pehmennellä tilannetta virittelemällä jonkinlaista pseudokeskustelua kanssani, mutta siinä vaiheessa maito oli jo maassa, joten annoin miehen hölistä omiaan.
Koska ystävistään ihminen tunnetaan ja seura tunnetusti tekee kaltaisekseen, koin parhaaksi jättää vajaavaltaiset omaan rauhaansa, etsimään kirppuja toistensa turkeista.
Toivottavasti en tule enää koskaan elämässäni tapaamaan tuota tyhjähanskaa ja hänen ystäväänsä. Itselleni nimittäin riitti tuo yksi suoraan silmien väliin tullut laukaus täydellistä sosiaalista luokattomuutta ja osaamattomuutta.
Vaikka olen iloinen pystyessäni pelastamaan maskia ja etäisyyksiä pitämällä ja rokottautumalla itseni ja läheiseni, toisaalta minua riipii kohtaamani jälkeen se, että siinä samassa pelastan myös aivan liian monia edellä kuvatunlaisia taikinoita.
Taikina, hänen läheisensä, ystävänsä ja työkaverinsa ja niin monet muut hänen kaltaisensa kommenttipidätyskyvyttömät ja käytöstavattomat nollatulokset saavat kauttamme koko ajan lisää suojaa koronapandemiaa vastaan.
Toisaalta tuohon on omalla kohdallani kuitenkin selvä syy: oma ja omieni elämä ja kunnon ihmisten terveys ja turvallisuus ajelevat yksisoluisten ja heidän nanovitutuksensa päältä mennen tullen joka kerran.
Kyllä lähimpien selviämisen takia aina muutamat vittuilut kuuntelee, vaikka tuollainen syyttä tähtäimeen joutuminen aina kierroksia nostaakin.
Rant over.
IE
Kuva: Azboomer / Pixabay
About The Author
