Jäniksenpoika

Se pinkaisee ajoradalle etuoikealta, ojasta, varoittamatta kuin pieni valkoinen salama kaatosateesta keskeltä täydellistä pimeyttä.

Näen silmänurkassani vaalean väikähdyksen, jonka jälkeen kuulen vänkärin puolen renkaaseen ja sisälokasuojaan kolisevan jotain pikkuruisen rääkäisyn saattelemana, ei helvetti, mikä se oli?

Autoni oikea eturengas ajautuu pois asfaltilta ja kulkuvälineeni, pian entinen ylpeydenaiheeni pyörähtää kyljen ja katon kautta ympäri, päätyen kauas metsähallituksen puolelle.

Auton liikkeen pysähdyttyä, varmistuttuani että olen vielä yhtenä kappaleena hapuilen itseni irti turvavöistäni ja pakotan itseni ulos autosta. Kaivan mukaani takaluukusta taskulampun merkiksi mahdollisille kolaripaikalle saapuville, ajatuksenani etsiä samalla eläintä, joka jäi autoni alle. Kaikesta päätellen sille, mikä se sitten olikin, kävi todella huonosti. Pulssini paukuttaa kahtasataa, haukon vieläkin henkeäni yrittäen saavuttaa itseni kanssa edes jonkinlaisen tasapainon.

Kävellessäni taskulamppuni kelmeässä valossa sateista ajorataa tulosuuntaani, näen pienen valkeaturkkisen jäniksen kaistan laidassa, sen vasen kylki ja koko takapää murskautuneena. Etutassut sätkivät miten kuten, katse on lasittunut ja veri sotkee koko ajan pahemmin sen valkoista turkkia. Takajalat ovat täysin murskana, pienen eläimen tuska on käsinkosketeltavaa, raastavaa, lopullista.

Ensimmäisenä mieleeni nousee tuon pahasti loukkaantuneen luojanluoman kärsimyksen lopettaminen, mutta en pysty, en… Velvoittava, inhimillinen puoli minussa soimaa heikkouttani, tiedän mitä minun tulisi tehdä, tiedän mitä minun täytyy tehdä.

En vain voi vaikka tiedän hyvin, että mikään mahti maailmassa ei pystyisi jänistä enää pelastamaan. Pieni luojanluoma kituu silmieni alla viimeisiä hetkiään tässä todellisuudessa, jonka rippeet se jakaa minun kanssani. Raadollisuus raakkuu korviini, että pian tienvarren ahnaat terävänokkaiset korpit tulevat nokkimaan elämän ulos tuosta pienestä surullisen hahmon ritarista, minun täytyy toimia ennen sitä.

En vain pysty auttamaan jäniksenpoikaa jättämään tätä elämää ja siirtymään seuraavaan, vaikka tiedän, että sama kohtalo vaanii koko ajan lähempänä itseänikin. En pysty katkaisemaan raukan niskaa, olisi se kuinka suuri laupeuden työ hyvänsä.

Tunnen sisälläni pienen eläimen tuskan, oman tuskani, maailman tuskan.

Eläimelle tässä ja nyt kipu on raa’an fyysistä, pikkuruisten katkenneiden luiden ja jänteiden, murskautuneiden selkänikamien aiheuttamaa, viiltävää, veristä, täydellisen rikkirepivää.

Itsessäni kasvaa taas tuon tuskan henkinen, tylppä, mutta aivan yhtä repivä olomuoto, joka on aina jyrsinyt minua palasiksi. Tuon tuskan, josta on muodostunut itselleni oman elämäni maamerkki, tuskan, jota en koskaan päässyt pakoon. Tuskan, joka sitoi minut paikalleni elämäni toteemipaaluun kanssaihmisten pahansuopaisuuden tanssiessa ympärilläni intiaanitanssiaan, valmiina viiltämään skalppini irti kallostani, valmistellen minua luopumaan kaikesta.

”Odota siinä surkea ihmispaska, tanssimme tanssimme loppuun ennen kuin päätämme sinun elämäsi.”

Ja aivan kuin tuo pieni jänisraukka kuullessani autoni äänen, samalla tavalla minäkin säpsähdän kuullessani lähestyvän rekan äänen. Minäkin yritän parhaani mukaan siirtyä pois jyräävän voiman alta, sen voiman, joka uhkaa tehdä minulle pian sen saman minkä minä vain hetkeä aikaisemmin aiheutin tahtomattani jänikselle.

Minussa ja jäniksessä on kuitenkin yksi ero: jänis yritti päästä luonnostaan pakoon loppuun asti, päästä henkensä kaupalla pois murskaavien autonrenkaitteni alta siinä missä minä jähmetyn paikalleni, polvilleni keskelle tietä täydellisen lamaantuneena kuullessani suuren rekan lähestyvän selkäni takaa, pimeän keskeltä, pitkän suoran päästä.

16-sylinterinen, 8-akselinen, kuusikymmentonninen, yli tuhathevosvoimainen kasvoton dieselsaatana tulee koko ajan lähemmäs, metri metriltä märkää asfalttia ahmien.

Ja samalla hetkellä mietin, mikä teki minusta maailmalle vieraan? Mikä käännytti ihmiset pois luotani, sai heidät hylkäämään minut, jättämään minut selviämään omillani, yksin, äärimmäisen pahuuden ottaessa minusta mittaa?

Minä ja jänis, niin erilaiset, niin samanlaiset. Kumpikaan ei tule näkemään vanhuutta, kummankin matka päättyy kesken. Kumpikin kuolee yksin sateessa, kylmyydessä, pimeydessä, kaltaistensa hylkäämänä, suuren, ylivertaisen julman voiman rikkirepimänä.

Elämän kiertokulku.

Jos saisin vapautettua tuon pienen raanakon ruojan tuskistaan, niin ehkä joku itseäni suurempi ja mahtavampi auttaisi minuakin. Auttaisi pääsemään pois, siirtymään seuraavaan elämään, tekemään uuden yrityksen, olemaan siinä kaikin puolin parempi ihminen kuin tässä surkeassa räpellyksessä, jota olin päättänyt elämäkseni kutsua.

Nostaisi painon hartioiltani.

Otan varovaisesti jänistä päästä ja niskasta ja valmistaudun armontyöhön. Sen etutassut eivät enää liiku, on kuin se odottaisi minun päästävän sen tuskistaan.

Vedän syvään henkeä, suljen silmäni ja tietoisuuteni sekunnin murto-osaksi vaientaen rusautan jäniksen niskan voimalla poikki polveani vasten. Pienet etutassut sätkivät polveani vasten pari kertaa, sitten kaikki on ohi. En uskalla avata silmiäni, tiedän mitä tunnen, tiedän mitä näkisin.

Ja jostain syvältä sisimmästäni nousee suuri, syvä valitus, musta kuin kaiken ääripahuuden syvin sydänveri. Kaikki maailman vuosikymmeniä minuun patoama tuska ja yksinäisyys pintautuvat karjuessani ilmoille pettymykseni kaikkeen. Niin maailmaan kuin itseeni, tähänkin tilanteeseen täällä, missä hevonhelvetissä jossain jumalan selän takana nyt olenkaan. Edes tätä en onnistunut tekemään oikein.

Tilanteessa ei ollut mitään oikeaa, mitään hyvää.

Ja kaikkein synnittömin oli se joka kuoli minun käsiini, minun käsieni kautta. Minun käsissäni, vaikka en minä tätä toivonut, en halunnut.

Nyt ainoastaan odotan.

IE

Kuva: Free-Photos / Pixabay