Virtuaalisesti läsnä

Olen nyt ollut omaehtoisella Facebook-tauollani tasan 3 viikkoa.

Rehellisesti voin sanoa, että en ole asiaa sen enempää miettinyt, saati että mieleeni olisi tullut tällä välillä halu palata. Jotkut ystävistänikin ovat siirtyneet kanssani samaan tapaan Face-tauolle.

En tiedä kuinka paljon omalla ratkaisullani on ollut tuohon vaikutusta, mutta olen kuullut heidänkin nauttineen vapaudestaan. Facessa – kuten kaikilla muillakin some-alustoilla – on niin hyvät kuin huonotkin puolensa. Ajan kuluessa niillä ei-niin-hyvillä puolilla on tapana kerääntyä ja kasaantua, tehden koko Face-kivireen mukana raahaamisen (tai sen mukana raahautumisen) koko ajan raskaammaksi.

Olla virtuaalisesti läsnä koko ajan.

Korona-aika on näivettänyt jo muutenkin pitkään laskusuunnassa ja kuihtumassa ollutta Face-aktiviteettiani, toisaalta oma panostukseni on suuntautunut jo pitkään tänne blogimaailmaan. Tunnen koko ajan vahvemmin, kuinka aika omasta henkilökohtaisesta Facebook-tilistä luopumiselleni lähenee.

Suurella todennäköisyydellä en siis tule enää palaamaan Faceen omalla nimelläni, antaa samanimisten halpakopioiden, kokonimikaimojeni kutitella entisten ihmisteni kaveriovien takana heidän ”omanarvontuntoaan”. Toistaiseksi omaniminen tilini on parkissa, mutta sen lopullinen sulkeminen on vain ajan kysymys.

Sitten vaan muistoksi itselleni koko Face-historiani täydellinen tallennus viestihistorioineen kaikkineen omalle koneelle, pikainen ilmoitus ystäville että tallentavat yhteystietoni mikäli sattuvat niitä joskus tarvitsemaan ja lopuksi kiitokset kaikille menneistä yhteisistä vuosista loppuheippoineen.

Jos Facessa mukana ollessa tuntuu joskus yksinäiseltä ja unohdetulta, voi aivan samaan tapaan tuntea ihan hyvin ilman Faceakin.

Letting go is the hardest part.

IE

Kuva: Jan Alexander / Pixabay