Oman elämänsä arkkitehti?

Kuinka paljon eteenpäin sinä suunnittelet omaa elämääsi?

Miltä pohjalta ajattelet omaa tulevaisuuttasi? Oletko hetkessä eläjä, maailman kokija, joka ei aamulla tiedä mistä itsensä samana iltana löytää, vai ovatko elämäsi suunnitelmat valmiina jo vuosia, ellei vuosikymmeniäkin eteenpäin?

Omasta historiastani muistan etten ollut lapsena tai nuoruudessani mikään varsinainen oman elämäni arkkitehti, tiesin enemmänkin sen minne en halunnut tai mitä en halunnut tulevaisuudessa tehdä tai olla. Poissulkemalla täydelliset no-no:t mahdollistin itselleni sopivien etenemissuuntien ja mahdollisuuksien löytymisen.

Iän karttuessa elämä opettaa. Kuinka suuri osa meistä pysähtyy ajattelemaan oman elämänsä suuntaa, sitä mitä se on nyt ja miten sen kurssia eteenpäin pitäisi reivata paremman sydämen- ja sielunrauhan itselleen taatakseen?

Uskon kaikkien vanhempien toivovan oman jälkikasvunsa pärjäävän elämässään paremmin kuin he itse nuorina pärjäsivät. Ne, joilta elämän suunta on puuttunut jo lapsuudessa, päätyvät valitettavasti hyvin usein antamaan vanhempina omille lapsilleen samanlaisen elämänopetuksen kuin mitä itse aikanaan saivat. Tuota on nähtävissä lasten ja nuorison käytöksessä koko ajan enemmän, etenkin tuo on korostunut näin korona-aikana.

Vaikka kirjoitan edellä hyvin usein, on toisaalta on myös paljon hyviä esimerkkejä siitä, miten jälkikasvu laittaa hyvin monien vanhempien kohdalla omat arvot, suunnitelmat ja tulevaisuuden linjanvedot kohdalleen, auttaen heitä itseäänkin korjaamaan oman elämänsä suuntaa, joka on voinut olla täysin kateissa.

Olen usein kirjoittanut henkisyydestä ja henkisyyden eri alueilla seikkailevista ihmisistä. Monet heistä ovat hetkessä ajelehtijoita, on eri asia onko tuo piireissä toisilta opittua, itsestään kehittynyttä, vai onko heidän sisäinen virityksensä ollut alusta lähtienkin tuo. Esimerkkejä on varmasti suuntaan jos toiseenkin.

Itsekin olen poukkoillut elämässäni tietyllä tavalla ääripäiden välillä, eli viimeisen reilun 10 vuoden ”laissez fairen” eli henkisen surffailun jälkeen olen palauttamassa taas jalkojani maan pinnalle. Kauneus on katoavaista, niin ihmisten, ajatusten, siinä missä suurten toiveiden ja tavoitteidenkin.

Heittäytyminen käsitteellisesti tyhjän päälle tai luottamisyritykset johonkin suurempaan voimaan, joka hoitelee meidät täsmällisesti ja tasan tarkkaan juuri sinne ja niihin piireihin missä meidän kuuluu milloinkin olla, ovat osoittautuneet kantamattomaksi ja kestämättömiksi. Itse en siis tuohon heittäytymiseen täydellisesti koskaan pystynyt, osittain varmaan siksi, että hapuilevissa etenemisyrityksissäni sain toistuvasti nenilleni läpi koko matkani henkisyydessä. Väärin heittäydytty, väärin luotettu, väärin uskottu? Niinpä.

Pintaan taas nousemassa oleva perusluonteeni varovaisuus on sitä rapumaista osaa minussa, joka on jälleen palaamassa takaisin, aktivoitumassa iän mukana. Luottamus mihinkään perustumattomaan haihatteluun on haudattava.

Uskonko, että ihminen voi muuttua syvällisesti, täydellisesti, lopullisesti?

Uskonko, että valehtelijasta voi tulla totuudenpuhuja, petturista ja selkään puukottajasta toiselle ihmiselle luottamuksen täydellinen tukipylväs, murhaajasta rauhaa rakastava kaunosielu, joka ei loppuelämässään tee enää koskaan kenellekään tai millekään mitään pahaa, ei taita hiustakaan toisen päästä?

En. Siperia opettaa, sanotaan.

Se jo aiemmin monessakin tekstissäni esiin nostamani sydämen Siperia.

IE

Kuva: Gerd Altmann / Pixabay

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *