Häätanhu

Monet lähipiiristäni ja lukijoistani tietävät, että en välitä paljoakaan nykyajan musiikista, kotonani kuuntelen taustamusiikkina lähes joka päivä klassisen musiikin kanavia Radio Classicia tai Klasu Prota (”Internet on ilomme”).

Klassisen musiikin kauneus, rauha ja harmonia tekevät esimerkiksi työnteosta paljon nautittavampaa, etenkin viimeisen parin vuoden etätyöaika on nostanut omalla kohdallani klassisen musiiikin arvostuksen korkeammalle kuin koskaan elämäni aikana.

Eräänä sunnuntai-aamuna huomioni herätti Vilho Luolajan-Mikkolan Yrjö Jylhän synkän suomalaiskansallisen surumieliseen runoon säveltämä kappale Häätanhu, jonka esittäjää en varmasti tunnistanut. Kyseessä oli syvä-ääninen basso, arvelin häntä Jaakko Ryhäseksi, jota olen joskus kuullut elävänäkin.

”On mulla hautajaiset, sulla häät.”

Mietin siinä aamukahviani makustellessani, miten helposti kirjoittajan sanojen ja sanoman surumielisyys voi mennä yli. Kuinka usein käy niin, että vastaanottaja päätyy kyvyttömyydessään käsitellä tekstissä ilmaistuja suuria tunteita tekemään pilkkaa tekstistä, sen aiheesta, kuin joskus jopa itse tekstin päähenkilöstäkin?

Hyvin helposti. Niin käy joskus jopa tekstiammattilaisillekin.

Omalla kohdallani mieleen muistuu tapaus vuosia sitten. Erästä kirjoitusharjoitustani Luovan Kirjoittamisen kurssilla kaikkien osanottajien kanssa ryhmässä yhdessä ruotiessamme, kurssin opettaja halusi välttämättä nostaa kärjistäen pintaan silloisen tekstini tuskassa ja surumielisyydessä sen mustan huumorin puolta. Selvällä suomen kielellä sanottuna hän heitti tekstini, sen päähenkilön ja tarinan juonen täysin lekkeriksi.

Sitä en tiedä, oliko hänen tarkoituksenaan ainoastaan pehmentää tekstini vaikutusta muihin paikalla olijoihin vai yrittää saada minut kirjoittamaan toisella tavalla. Toisaalta tuo on itselleni aivan yksi ja sama, sillä kirjoitan ja tulen aina kirjoittamaan omalla tavallani. Olen löytänyt oman kirjoittajanääneni eikä sitä muokkaa kukaan muu kuin minä.

Ja toisaalta, mitä heikommassa asemassa olevien tylyttämiseen oikeassakin elämässä tulee niin tiedän, että silloin kun omassa elämässä on kaikki hyvin, on helppoa tehdä pilkkaa niistä, joilla ei mene aivan niin hyvin. Heistä, jotka kohtaavat elämässään suuria asioita, heistä, joilla ei ole työkaluja tai voimia käsitellä kohtaamiaan haasteita. Heistä, joiden kaltaisiksi pilkkaajat pelkäävät alitajuisesti joskus tulevansa.

Nämä surullisen hahmon ritarit ja hovineidot ovat niitä, jotka elävät omassa elämässään juuri sillä hetkellä tavalla tai toisella todeksi Häätanhun sanoja, tunteita ja tunnelmia. Surua, epätoivoa, kanssaihmisten kylmyyttä, murskaavaa yksinäisyyttä.

Elämä on aaltoliikettä.

Rakkauden, lämmön ja hyvien aikojen vastapainoksi meille tarjoillaan joskus synkkiä, pimeääkin pimeämpiä hetkiä, joista nousemme takaisin valoon silloin kun aika on. Ja silloin monet niistä, jotka kaikkein heikoimmillamme ollessamme pilkkasivat meitä ja hylkäsivät meidät, tulevat kohtaamaan omassa elämässään samanlaisia haasteita, joissa he meitä aikanaan tylyttivät.

”On sulla hautajaiset, mulla häät.”

Niissä hetkissä meiltä kysytään miten me omassa sydämessämme heidän haasteisiinsa suhtaudumme, nostammeko heidät vai jätämmekö nuo itse ilkeät apua tarvitsevat (joskus jopa sitä pyytävät) maahan.

Menneisyydessäni on ollut pitkiä aikoja, jolloin olen sanonut silmää räpäyttämättä ja asiaa sen kummemmin ajattelematta, että luonnollisesti kaatunut autetaan aina ylös, oli hän ollut meitä kohtaan kuinka ilkeä hyvänsä.

Enää en rehellisesti sanoen tiedä.

Pyysinhän nimittäin joskus joissakin tilanteissa apua minäkin, mutta ainoakaan kasvokkain lähestymistäni ei koskaan tehnyt elettäkään auttaakseen, pahimmat heistä talloivat jopa vielä pahemmin maahan. Rakkautta, ymmärtämystä, hyväksyntää osoittaenko? Ja suurin osa näistä perseilijöistä oli mukamas ihan julkisesti henkisiä.

Joten miksi minun pitäisi laittaa tikkua ristiin ainoankaan pahaisen petturi-pinnallisuuden ja hänen hengenheimolaistensa puolesta?

IE

Kuva: Frantisek Krejci / Pixabay

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.