Vendetta, rakkaani

Kapakasta aamuyöstä tullessani huomaan yllätyksekseni seisovani liikennevaloissa Maken vieressä.

Vuosikymmenten takainen kiusaajani ei vielä tiedä minun olevan tässä, minä tunnistaisin tuon nilkin missä vain. Tilanteesta on huumori kaukana, matkalla tällä hetkellä jossain toisella puolella Linnunrataa menolippu kourassaan. Kiitos ja hyvästi.

Voisin tietysti olla ominaiseen tapaani lössöperse idioottipasifisti ja mukamas reilu häviäjä, yrittää unohtaa menneet ja antaa lapsuuden painajaiseni kadota lopullisesti Helsingin vilinään. Toisaalta, nyt huomattavasti kouluaikaista kiusaajaani pidempänä ja selvästikin vahvempana voisin nostaa nyrkkini ja tapella kuin mies, maksaa huoranpenikalle tuppipotut tuppipottuina – Kosto ja kunnianpalautus, osa 1.

Jälkimmäinen vaihtoehto kiipeää vähän kerrassaan ylös reittäni, tunnen sen hilautuvan sentti sentiltä kohti vesilinjaani, hyväilevän kiveksiäni. Vendetta, rakkaani. Vatsanpohjassani kihelmöi. Parempaa mahdollisuutta tilien tasaamiseen ei tule enää koskaan.

”Tapa se vittukasa!”, ihana punasilmäinen koston jumalatar kähisee korvaani.

Sieluni silmin näen jo kuinka jokainen potkuni tekee kipeää, porautuu kuin käsiaseen luoti vastaanottajansa kalloon. Jokainen perille menevä lyönti kostaa yhden ala-asteen ensimmäisillä luokilla kokemistani, loputtomalta tuntuneista kiusaamiskokemuksista. Vaikka kurmottaisin tuota mätisäkkiä vuorokauden ympäri päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, se ei hyvittäisi kaikkia niitä lyöntejä, potkuja, mustelmia ja verisiä neniä, jotka jouduin noina vuosina puolustuskyvyttömänä pikkukoululaisena Makelta ja hänen peesailijoiltaan vastaanottamaan.

”On aina autuaampi antaa kuin ottaa”, sanoo iso kirja. Niin totta. Kun kohta autuaasti murran kusipään kasvoista luun toisensa jälkeen, jokaisen pommini jäljiltä ihmisjätteen irvinaama tulee muistuttamaan yhä enemmän ja enemmän verisiä peräpukamia. Huonona päivänä.

”Make, perkele, muistatko minut?”

Kiusaajani kääntyy yllättyneenä katsomaan suuntaani. Minut vuosien takaa tunnistaessaan hänen silmiinsä syttyy ikikurinen kiusaajan katse, se sama, jota opin jo ala-asteella pelkäämään. Se katse, joka opetti aina odottamaan pahinta, tuskallisinta ja lopullisinta. Pyövelin katse. Tällä kertaa roolit kuitenkin vaihtuvat. Heikosta surkimuksesta tulee isäntä, entisestä uhrista tilien tasaaja. Mikään ei estä minua tekemästä nyt parastani.

Alkaa viimeinen erä ja otatus, jossa jokainen iskuni ja potkuni maksaa takaisin korkojen kanssa sitä kipua, tuskaa ja lamauttavaa pelkoa, jota hän minuun ala-asteen suurimpana ja vahvimpana niin usein hakkasi. Pojat ovat aina poikia?

Ja kun loppujen lopuksi painan kenkäni hänen aataminomenansa päälle lisäten painetta vähän kerrassaan, katson suoraan hänen silmiinsä kun elämä pakenee niistä. Valtaistuimeltaan pudotettu pyöveli tietää aikansa koittavan pian.

”Naurattako vielä, paskakasa?”

Retorinen kysymys.

IE

Kuva: Glauco Gianoglio / Pixabay (muokattu)

Kirjoitusharjoitus, Luovan kirjoittamisen kurssi, Helsingin Työväenopisto 2015.

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.