Vendetta, rakkaani

Kapakasta aamuyöstä tullessani huomaan yllätyksekseni seisovani liikennevaloissa Lassen vieressä.

Vuosikymmenten takainen kiusaajani ei vielä tiedä minun olevan tässä, minä tunnistaisin tuon vitun nilkin missä vain. Tilanteesta on huumori kaukana, matkalla tällä hetkellä jossain toisella puolella Linnunrataa menolippu kourassaan. Kiitos ja hyvästi.

Voisin tietysti olla ominaiseen tapaani pelkurimainen lössöperse idioottipasifisti ja mukamas reilu häviäjä, yrittää unohtaa menneet ja antaa lapsuuden painajaiseni kadota lopullisesti Helsingin vilinään. Toisaalta, nyt huomattavasti kouluaikaista kiusaajaani pidempänä ja selvästikin vahvempana voisin nostaa nyrkkini ja tapella kuin mies, maksaa huoranpenikalle tuppipotut tuppipottuina – ”Kosto ja kunnianpalautus”, viimeinen osa.

Jälkimmäinen vaihtoehto kiipeää vähän kerrassaan ylös reittäni, tunnen sen hilautuvan sentti sentiltä kohti vesilinjaani, hyväilevän kiveksiäni. Vendetta, rakkaani. Vatsanpohjassani kihelmöi. Parempaa mahdollisuutta tilien tasaamiseen ei tule enää koskaan.

”Tapa se vittukasa!”, ihana punasilmäinen koston jumalatar kähisee korvaani.

Sieluni silmin näen jo kuinka jokainen potkuni tekee kipeää, porautuu kuin käsiaseen luoti vastaanottajansa kalloon. Jokainen perille menevä lyönti kostaa yhden ala-asteen ensimmäisillä luokilla kokemistani, loputtomalta tuntuneista kiusaamiskokemuksista. Vaikka kurmottaisin tuota mätisäkkiä vuorokaudet ympäri päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, se ei hyvittäisi kaikkia niitä lyöntejä, potkuja, mustelmia ja verisiä neniä, jotka jouduin noina vuosina heikkona ja puolustuskyvyttömänä pikkukoululaisena Lasselta ja hänen peesailijoiltaan vastaanottamaan.

”On aina autuaampi antaa kuin ottaa”, sanoo iso kirja. Niin totta. Kun kohta autuaasti murran kusipään kasvoista luun toisensa jälkeen, jokaisen pommini jäljiltä ihmisjätteen irvinaama tulee muistuttamaan yhä enemmän ja enemmän Putlerin verisiä peräpukamia. Huonona päivänä.

”Lasse, kato perkele, muistatko minut?”

Kiusaajani kääntyy yllättyneenä katsomaan suuntaani. Minut vuosien takaa tunnistaessaan hänen silmiinsä syttyy ikikurinen kiusaajan katse, se sama, jota opin jo ala-asteella pelkäämään. Se katse, joka opetti aina odottamaan pahinta, tuskallisinta ja lopullisinta. Pyövelin katse. Tällä kertaa roolit kuitenkin vaihtuvat. Heikosta surkimuksesta tulee isäntä, entisestä uhrista tilien tasaaja. Mikään ei estä minua tekemästä nyt parastani, mikä on Lasselle pahinta mitä hän tulee tässä lyhyeksi jäävässä loppuelämässään kokemaan.

Alkaa viimeinen erä ja otatus, jossa jokainen lyönti ja potku maksaa takaisin korkojen kanssa sitä kipua, häpeää ja lamauttavaa pelkoa, jota hän minuun ala-asteen suurimpana ja vahvimpana niin usein hakkasi.

Pojat ovat aina poikia?

Ja kun loppujen lopuksi painan kenkäni hänen aataminomenansa päälle lisäten painetta vähän kerrassaan, katson suoraan hänen silmiinsä kun elämä pakenee niistä. Valtaistuimeltaan pudotettu pyöveli tietää aikansa koittavan pian, ruokkoamaton, paljas pelko heijastuu hänen katseestaan.

”Nauratko vielä, vittukasa?”

Retorinen kysymys.

IE

Kuva: Glauco Gianoglio / Pixabay (muokattu)

Kirjoitusharjoitus, Luovan kirjoittamisen kurssi, Helsingin Työväenopisto 2015.