Amadeus

Kävin viime viikonloppuna katsomassa Lappeenrannan kaupunginteatterin Amadeus-näytelmän.

Moni teistä varmaan tietää, että näytelmä käsittelee kahden oman aikansa musiikillisen suurmiehen ja säveltäjän, italialaisen Antonio Salierin ja itävaltalaisen Wolfgang Amadeus Mozartin suhdetta ja kilpailuasetelmaa 1700-luvun lopun musiikkimaailmassa – asiasta on tehty 80-luvulla samanniminen elokuvakin.

Näytelmässä Salieri (jota esittää jykevän vakuuttavasti Seppo Kaisanlahti) esitetään etiketin tuntevana ja sen mukaan elävänä suoraselkäisenä, järkähtämättömänä, jäykkänäkin musiikkimiehenä, joka edustaa olemisellaan ja olemuksellaan tietyllä tapaa vanhaa maailmaa. Mozart puolestaan esiintyy näytelmässä uuden maailman kurittomana musiikillisena nerona ja nousukkaana, punaiset ”converset” jalassa kikkailevana, naisia metsästävänä ADHD-kukonpoikana, joka on joka suhteessa kykenemätön elämään tavallista, vastuullista elämää. Tämä tulee loppujen lopuksi myös koitumaan hänen kohtalokseen.

Siinä missä näytelmä esittelee lähtökohtaisesti kahta säveltäjää ja heidän kilpailutilannettaan, se laajenee nopeasti käsittelemään myös kateutta, ihmisen suhdetta korkeimpaan voimaan ja siihen, millaiseksi ihminen tuon suhteen kokee. Siihen, miten ihminen kokee tulevansa jumalansa kuulemaksi ja hyväksymäksi.

Kun Salieri tapaa Mozartin ja kuulee hänen säveltämäänsä musiikkia (josta uskonnollinen Salieri näytelmässä puhuu osittain ihaillen, osittain katkerasti ”Jumalan musiikkina”), hän ymmärtää Mozartin olevan joka suhteessa paitsi häntä parempi säveltäjä, myös hänen asemaansa potentiaalisesti heikentävä uhka. Salieri ymmärtää Mozartin musiikillisen nerouden tietäen samalla, että Mozart voisi viedä hänen saavuttamansa aseman keisari Joosef II:n hovisäveltäjänä ellei hän suitsisi tämän mahdollisuuksia päästä hoviin ja toimia siellä. Näytelmässä Salieri toimii taktisesti ja taitavasti tehden pahimpansa, historiantutkijat ovat kuitenkin erimielisiä siitä, mitä kaikesta juonikuviossa esitetystä todellisuudessa tapahtui aikanaan Salierin ja Mozartin välillä.

Mistä uskonnosta tai henkisyyden linjasta puhutaankin, korkein on liian usein kasvoton, mielivaltainen, ihmistä testaava ja kouluttava. Voima, joka näyttää usein palkitsevan epäluotettavuuden, vastuuttomuuden, pahuudenkin. Samoin kävi Salierin kohdalla, hän näytti saavan etua ja hyvää siitä, että asetti esteitä Mozartin eteen ja jarrutti tämän pääsyä piireihin.

Amadeuksessa esiintyy ihminen kaikessa kauheudessaan, kaikessa kauneudessaan ja korkein, joka ei kuule eikä kuuntele, kunhan heittelee koetellakseen ja kiusakseen kapuloita rattaisiin. Helppoa ei ole Salierilla kuten ei Mozartillakaan, joka päätyy loppujen lopuksi kaikki rahansa ja järkensä menettäneenä väitetysti köyhien hautaan Wienissä.

Pienet ihmiset korkeimman voiman pelinappuloina, viihdyttämässä niin yläkertaa, aikalaisiaan kuin meitä nykyisiäkin ihmisiä traagisilla tarinoillaan ja kohtaloillaan, riippumatta siitä kuinka tunnettuja, valovoimaisia tai suuria tähtiä he omiensa joukossa kerran olivat.

Sama jatkuu myös meidän ja aikalaistemme kohdalla ja tulee epäilemättä jatkumaan meidän jälkeemmekin. Ihminen on ihminen. Aina.

Mikäli mahdollista, käykää katsomassa Lappeenrannan kaupunginteatterin Amadeus, se ei petä.

IE

Kuva: Ri Butov / Pixabay

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.