Tanssijattaren takapihalla

Euroopassa käynnissä oleva Venäjän suurhyökkäys Ukrainaan ja sen täydellinen käsittämättömyys ja absurdius on iskenyt syvälle ihmisten tajuntaan.

Jostain syystä jota en itsekään ymmärrä olen kuitenkin sydämessäni yllättävän rauhallinen, vaikka toisaalta ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka ovat sydänjuuria myöten peloissaan ja ahdistuneita uhkaavasta maailmanpalosta – olinhan itsekin nuoruudessani juuri samanlainen.

Nämä ihmiset ovat niitä, joilla on ympärillään elämää, rakastettuja, lapsia, vanhempia, ystäviä – toki minullakin, mutta itse en koe tilannetta enää samalla tavalla kuin niin moni muu. Täällä Tanssijattaren takapihalla seikkaillessani tuo ei omassa elämässäni tunnu paljoakaan.

Kyse ei ole siitä ettenkö välittäisi, eikä siitä, että olisin kylmä tai välinpitämätön toisten ihmisten tuskalle.

Kyse on siitä, että koen oman maailmani olevan pieni ja pienenevän koko ajan, samoin mahdollisuuteni vaikuttaa mihinkään. Keskityn huolehtimaan vain itsestäni ja harvoista omista ihmisistäni, koko maailman tuskaa en ota tunnolleni enkä kannettavakseni, en ole nykyistä tilannetta aiheuttanut enkä pysty sitä ratkaisemaankaan.

Jos jonakin päivänä aikani loppuu nopeammin ja yllättävämmin kuin kukaan meistä osaa ennakoida, olettaa tai aavistaa, olkoon niin.

Itse tiedän juuri nyt eläväni tässä hetkessä elämääni parhaana tämänhetkisenä versiona itsestäni, johon olen tässä elämässä, sielunpuolikkaana pystynyt. Olkoonkin, että kaikki ”puolikkaat” eivät ole koskaan olleet asiasta samaa mieltä.

This is me.

IE

Kuva: Bessi / Pixabay

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.