Paaria parempiensa joukossa

Tietyissä tilanteissa ja kohtaamisissa nousee silloin tällöin esiin joidenkin ihmisten tapa suhtautua menneisyydessä tapahtuneeseen ikään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Sama koskee niin vastaanotettua kuin annettua, siinä missä tehtyä ja (luvattua) tekemättä jätettyäkin.

Se, mikä tuossa ennen kaikkea itseäni korpeaa on, että tuo toimintatapa nousee pintaan omassa elämässäni pääosin henkisten piirien ihmisten kautta, kohtaamisissani heidän kanssaan. Heidän, jos joidenkin, luulisi tietävän ja ymmärtävän mitä heikoilla oleminen ja haastavista elämäntilanteista selviäminen tarkoittaa.

Jos ihminen on toisen ihmisen vierellä ja tukena hänen heikoimpina hetkinään, niin miten voidaan perustella autetun selän kääntyminen, kun hänen tilanteensa paranee tai korjaantuu lopullisesti ja hän lähtee kiittämättömästi etsiytymään parempiin piireihin ja hienompaan seuraan?

Toisaalta tässä nykyisessä maailmassamme, jossa lähes jokainen asia on niin viturallaan ja väärin kuin olla voi, en ihmettele ollenkaan sitä että positiiviset teot eivät saa positiivista vastakaikua.

Nykyinen henkisten piirien pop-rallatus kaikki yhtä on vain ja ainoastaan kättä pidempi pilkkavitsi, jota toistelevat muun muassa ne jotka toisia ihmisiä omalla – toisten rakentamalla ja tukemalla – erinomaisuudellaan toipumisensa jälkeen päähän potkivat. Kaikki yhtä, niinhän te olette, voe tokkiisa. Toistenne kanssa täysin samasta, viallisesta muotista.

Ja miksi pitäisi olla niin, että auttaja ei saisi toivoa saavansa koskaan minkäänlaista hyvää mistään toisten ihmisten avuksi tekemästään? Jokainen meistä tietää että elämä ei ole pelkkää auvoa, vaan että me kaikki törmäämme elämässämme tasaisin väliajoin erilaisiin haasteisiin, pienempiin ja suurempiin.

Tuossa kysymyksessä tullaan yhteen auttamisen ja vierellä kulkemisen perusajatukseen, jota korostetaan aina kuvaamani kaltaisissa tilanteissa – etenkin henkisyydessä: ”Jos autat muita ilman taka-ajatuksia tai odotusta omasta hyötymisestäsi, niin hyvä palaa sinulle AINA takaisin.”

Mitenkäs suu laitetaan silloin, kun hyvä ei entisen auttajan itse apua tarvitessaan löydäkään perille? Silloin on helpointa lyödä hänet maahan juurikin sillä ”varmalla korkeimmalla tiedolla”, että menneisyydessä hän ei ollut todellisuudessa pyyteetön auttaja, vaan pelkkä itsekäs paskiainen, moraaliton opportunisti ja oman lipputankonsa nupin kiillottaja, joka ei ansaitse kaikesta tekemisestään ja mukana olostaan yhtään mitään. Pelkkä paaria parempiensa joukossa.

Tallotaan hänen hyvä sydämensä maahan, niin maailma on taas vähän parempi paikka. Eh?

Kaikkein pahinta tilanteessa on kuitenkin se, että kerran auttaja on aina auttaja. Hän, joka on kerran päättänyt antaa sydämestään vähästäänkin jatkaa antamistaan, huolimatta kaikesta siitä paskasta jota maailmalta niskaansa saa, sillä hän jos joku tietää miltä autettavasta kaikkein suurimmassa hädässä tuntuu.

Huolimatta siitä, että hän tietää vanhasta kokemuksesta autettavansa kääntävän hänelle selkänsä sillä siunaamalla sekunnilla kun aurinko alkaa taas paistaa.

Kissa kiitoksella elää, sanotaan.

Niinpä.

Sekin on kuitenkin monessa tapauksessa paljon enemmän, kuin mitä keskiverto laupias auttamiltaan palautteena saa.

IE

Kuva: Alexas-Fotos / Pixabay