Ilon päivä

”Siirrä tunteesi sivuun, mieti tilannettani järjellä!”

Näkökulmasta ja lopputulostavoitteesta riippuen joko pahin tai paras tapa niittää maahan herkkä ihminen, jolle tunteet tulevat aina ensin.

Tosi asiassa ihmissuhteissa ja niistä puhuttaessa tunteita ei voi koskaan unohtaa tai sivuuttaa, olkoonkin, että kylmä reaalimaailma ajallisine rajoitteineen ja aikaansaamisoletuksineen asettaa meille kovia vaatimuksia sille, mitä ehdimme aikayksikössä tehdä, kuinka monta ihmistä elämäämme mahtuu ja keitä päätämme mukaamme valita.

Tähän törmäsin yllättävältä taholta, kun itselleni tarjottiin vuosia sitten yhtä pääosaa erään tärkeimmän ihmiseni elokuvassa nimeltään Elämä. Tuossa elokuvassa minut alennettiin jo hyvin varhaisessa vaiheessa pelkäksi statistiksi, vaikka olimme alunperin sopineet yhdessä roolikseni jotain aivan muuta.

Tulin myös loppujen lopuksi hänen niittämäkseen, koska halusin olla hänen elokuvassaan juuri sitä mistä olimme sopineet ja kohtasin hänet asiasta suoraan, rehellisesti.

”Olet kaikessa niin väärässä, et ole statisti, olet tärkeässä osassa.”

Tiesin hyvin tuon olevan pelkkä kiertoilmaus, kaasuvalotus. Sanakyhäelmä, joka antoi ymmärtää, mutta ei ymmärtänyt antaa. Siinä toistui se sama poltetun maan taktiikka, johon olin törmännyt hänen kanssaan vuosien aikana eri tilanteissa niin usein aikaisemminkin.

Välisessämme kommunikaatiossa, hänen halutessaan välttää kylmää valehtelemista hän viljeli usein sanoja tai sateenvarjokäsitteitä, jotka antoivat kaikkeen sanottuun ja kirjoitettuun niin paljon tulkinnan ja liikkumisen varaa, että hänelle jäi tilaa kiemurrella irti tilanteesta kuin tilanteesta. Vaikka tuon toki itsekin kirjoittajana tiesin ja tunnistin, niin sydämeni ei asiaa ymmärtänyt. Se halusi vain luottaa.

Sama luottamusepäsuhta koski välillämme kaikki nämä vuodet ja vieläkin leimallisemmin sanaa rakkaus monine vähempiarvoisine määrittelyineen ja ilmenemismuotoineen. Niitä hän yritti ujuttaa minulle vaihtokauppana täydellisyydestään itselleni aina tärkeimmäksi tietämänsä rakkauden kielen, eli fyysisyyden, läheisyyden ja kosketuksen sijasta.

Ihmetteli mukamas sitten, miksi vähäarvoisempi, sisällyksetön ja merkityksetön (”leivänmurut”) eivät riittäneet minulle alkuunkaan merkityksellisen läheisyyden ja fyysisyyden sijasta, vaikka tiesimme molemmat tasan tarkkaan ensimmäisistä kontakteistamme lähtien – yli kuusi vuotta sitten – mistä välillämme oli kysymys.

Minä halusin koko sovitun ja luvatun leivän, sen saman leivän jonka hän oli varannut ja tyrkytti toiselle.

Sillä pihan rapalätäköllä jolla hän päätti minua, elokuvassaan niin ”tärkeässä osassa” olevaa kaikki nämä vuodet juottaa, ei muita pääosanäyttelijöitä näkynyt. Hän kutsui heidät kaikki aina suoraan kotiinsa, vieraikseen, nauttimaan hänen parhaista antimistaan. Minua ei kutsuttu sinne koskaan, joten siitä voitte vapaasti päätellä, kuinka tärkeä osani hänen elokuvassaan todellisuudessa oli.

Elän sydämessäni hänen elokuvaansa vielä nytkin, vaikka roolitukseni uudelleentarkastelu typisti minut jo aikoja sitten pelkäksi tarkoituksellisesti väärinkirjoitetuksi avustajanimeksi elokuvan lopputeksteihin.

Sillä toivomallasi ja odottamallasi hetkellä, sinä päivänä kun sinä saat tahtosi läpi, silloin kun minä – sieluni syvyyksiä myöten tunneihminen – onnistun epäonnistuneiden yritysteni jälkeen viiltämään arpeutuneesta sydämestäni irti kaiken rakkauteni ja kaipuuni sinuun, meistä kahdesta tulee ihmisinä toisillemme lopullisesti vieraita.

Minulle se on tämänkertaisen yhteisen elämämme kovin päätös, vaikein rasti, tuskallisin, lopullisin onnistuminen.

Eräänä aamuna tuo sinun elämäsi kaunein päivä valkenee vapauttaen meidät molemmat. Sinut minusta, minut elokuvastasi.

Juhlan aihe sinulle ja elokuvasi todellisille päähenkilöille. Kaikille niille kotiisi kutsumillesi.

Pyhä lupauksesi minulle jää kuitenkin elämään ikuisesti, elämästä toiseen. Välillämme se ainoa vala, jolla on loppujen lopuksi mitään merkitystä.

Ilon päivä?

IE

Kuva: Intographic / Pixabay