Rajojen sota

Nykyisin ihmissuhteissa puhutaan paljon rajoista, niiden vetämisestä ja ylläpitämisestä.

Kyse on yksinkertaistettuna siitä, että kun ihminen joutuu esimerkiksi jonkin kanssaihmisensä loukkauksen tai kaltoin kohtelun kohteeksi, hän muuttaa käyttäytymistään tekijää kohtaan, pyrkien samaan tekijän huomaamaan miten toista ihmistä ei voi eikä saa kohdella. Tekijälle tehdään rajojen kautta selväksi se, että hän on toiminnallaan ylittänyt joko yleisen ihmisyyden tai loukkauksen vastaanottajan henkilökohtaisen kestokyvyn rajan.

Tämä ei ole kuitenkaan rajan vetämisten ja yleensäkään rajoittelun koko kuva, asialla on myös toinen puolensa.

Silloin kun ihmissuhteessa aletaan rakentaa rajoja tarkoituksella, kostomentaliteetilla, ei suojatakseen itseään ja omaa herkkää sydäntään, silloin liikutaan jo äärimmäisen lähellä rajojen sotaa. Miinoittamassa ihmissuhteen laita-alueita, valmistautumassa tunnehorisontista lähestyvään yhteenottoon.

Olen aikaisemmin kirjoittanut tekstissäni Rajoja siitä, että rajojen asettaminen on hyvä asia (mitä se käytännössä useimmiten onkin), mutta tuossa voidaan mennä myös helposti yli. Suomeksi sanottuna, kun loukkaaja huomaa toisen loukkaantuvan ja hänen siirtyvän mielessään ja sydämessään muodostamansa, mielestään ehkä ylimitoitetun rajan taakse, hän loukkaantuu siitä itse ja nostaa omalta puolelta rajoittajan eteen vähintään saman mittaluokan rajoitteet.

Otetaan siis asia egon ja loukkaantuneen sydämen näkökulmasta ja hyökkäysmielessä käyttöön kostorajoitus. Asiat alkavat eskaloitua ja monimutkaistua, jonka tuloksena osapuolet rakentavat välilleen yhä korkeampaa aitaa ja koko ajan miinoitetumpaa aluetta.

Koska olemme ihmisinä erilaisia taustoiltamme ja historialtamme, reagoimme toisten asettamiin rajoihin omasta näkökulmastamme, siinä missä myös rajojen pystyttäjinä toimimme omista lähtökohdistamme. Tulkitsemme toisten meille asettamia rajoja itsestämme lähtien, jolloin egomme lähtee vastaavasti puolustamaan meitä ja omia rajojamme, joka sen sijaan että helpottaisi ja yksinkertaistaisi ihmisten keskinäistä kommunikaatiota, se useimmiten estää ja katkaisee sen kokonaan.

Paljon, usein ja monessa eri lähteessä nykyisin toistuvasti parjattu ego on siis myös suojamme, tukemme ja perusturvamme, pehmeän sielumme ja ihmisyytemme suojamekanismi. Yhtäältä hyvä renki, mutta toisaalta huono isäntä.

Ihmisen egoa voi hyvin verrata valtion sotavoimiin, jotka parhaimmillaaan ylläpitävät niin ihmisen sisäistä kuin hänen ulkopuolisen lähiympäristönsäkin rauhaa, mutta joka hallitsemattomana, rajoittamattomana ja suitsimattomana tekee karmeaa jälkeä.

Silloin voidaan hyvin puhua ihmisen sisäisestä sotilasdiktatuurista ja ihmisten välillä egojen sodasta, sellaisesta rajojen sodasta, jossa ei voittajia ole.

Rajoja ja rauhallista yhteiseloa vai rajoja ja egoja?

Vai onko olemassa myös välimuoto, vahva ja egollinen mutta aivan yhtä lailla rauhaa rakastava?

Sen päättää jokainen meistä kohdallaan itse.

IE

Kuva: Gerd Altmann / Pixabay