Syvään päähän

Olen aina ollut ihminen, joka on uskonut toisten ihmisten tukemiseen fyysisen käytännön tekemisen, rahallisen avun ja elämässä mukanaolon kautta. Toisaalta olen henkisenä luottanut myös henkeen, aineettomaan energiaan, silloin kun se on ollut moottorina fyysiselle ja aineelliselle tekemiselle.

Vaikka voin tässä tekstissäni mielestänne jeesustella asialla aivan turhaan, moni lukijoistani tietää että olen ollut vuosikausia mukana lukuisten kanssaihmiseni elämässä, mahdollistaen heidän avuntarpeidensa täyttämisen silloin kun hätä tai tuen tarve on ollut tiukalla kuristusotteella kiinni kraivelissa, niin ettei henki ole enää kunnolla kulkenut.

Viime aikoina kuitenkin moni niistä oman elämäni tukirakenteista joihin olen luottanut on sortumassa, osa sortunutkin, joten olen joutunut omalla kohdallani miettimään, miten ja kuinka kauan voin, pystyn, ja ennen kaikkea haluan tästä eteenpäin tukea elämässä haasteellisen tilanteeseen joutuneita. Auttamaan heitä vastaamaan oman elämänsä haasteisiin, niin suurempiin kuin pienempiinkin, auttaa heitä tekemään heidän elämästään ainakin hieman aikaa helpompaa. Panostanko tästä lähtien vain ja ainoastaan omaan itseeni, vai onko olemassa välimuoto, joka kantaisi sekä-että.

”Hyvä kiertää”, sanotaan.

”Totta, minut se on kiertänyt täydellisesti, kaukaa jo vuosikausia”, vastaan.

Tämänhetkinen sisäinen prosessointini nivoutuu laajemmin katsottuna myös siihen, että olen jälkeenpäin kuullut parilta auttamaltani ihmiseltä kommentteja siitä, että heille itsestäni jakamani on ollut heidän mielestään väärin autettu, väitetty pahimmillaan jopa oman pahuuteni peittämiseksi ja manipuloinniksi – helvetin surullista ja äärettömän loukkaavaa, sillä ainoastaan minä tiedän kuinka syvältä sydämestä apuni heille on hädän hetkellä tullut.

Käännetään asia toisinpäin ja kysytään, pitäisikö auttajan olla aina vain pelkästään pyhimysmäinen, hoitaa lahjoituksensa mitään virkkomatta, ja luikkia sitten vielä pyhimysmäisempien autettaviensa elämästä ”kuulumattomiin ja näkymättömiin” (mielessä pyörii raadollisempiakin vaihtoehtoisia sanavalintoja) niiksi ajoiksi kun hänen apuaan ei tarvita? Palata taas ratsuväen tavoin jaloon auttamistyöhön, kun heitä siihen anellaan tai annetaan rivien väleissä ymmärtää? Kyllä etenkin avunpyytäjät manipuloida osaavat, suurin osa hyvin taitavasti, jos tuolle sormella osoittelun ja henkilökohtaisen syyllistämisen tielle lähdetään. Tuon ovat omat kokemukseni todistaneet, enkä usko olevani asiassa yksin.

Toisaalta ihminen olen vain minäkin, sitä en ole koskaan peittänyt enkä edes pyrkinyt peittämään. Ihmiset tulkitsevat toistensa kommunikaatiota täysin omista lähtökohdistaan, ja niin kuin tässäkin, tilanteen korjaannuttua ja helpotettua on helppo jälkeen päin uudelleentulkita, ylitulkita, huudella ja syyllistää. Irrottakaa puukkonne selästäni ja suksikaa puukottamaan kaltaisianne.

Pitäisikö siis minunkin alkaa vastavuoroisesti sulkea myös omassa elämässäni ovia kaikkinaiselta kanssaihmisteni auttamiselta ja tukemiselta, ja kehottaa kaikkia muitakin kaltaisiani keskittymään vain itseensä? Kiittämättömyys kun on näköjään monelle meistä maailman palkka.

Kautta koko maailmanhistorian lupauksilla, puhumisella, turhilla sanoilla eikä edes hartailla toiveilla ja aikomuksilla ole koskaan täytetty ainoankaan nälkiintyneen vatsaa. Ainoakaan annettu, tietoisesti toteuttamatta jätetty lupaus ei ole koskaan auttanut ketään, päinvastoin, se on voinut alussa antaa kohteilleen hieman toivoa, mutta on jättänyt heidät loppujen lopuksi hukkumaan.

Aineetonta energiaa fyysiseen ja toiminnan muotoon muuttamalla maailmaa ja ihmisten elämää muutetaan. Ei pettämisellä, paskanpuhumisella, selän kääntämisellä ja kusettamisella.

Tai jos nykymaailman ja nuorempien ikäluokkien moraalikäsitykset ovat muuttuneet, niin sitten on aivan hyväksyttävää, jopa kannustettavaakin alkaa ”opettaa uimataidottomia uimaan” heittämällä heidät elämän kolera-altaaseen, huutaen ohjeeksi: ”Siellähän opettelet!”

Siinä altaassa, jossa ei matalaa päätä ole.

Onnea matkaan.

IE

Kuva: Eszter Miller / Pixabay