Häpeä

Hyvä ystäväni Laura Juusela (IloistaVirtaa Laura Juusela) kirjoitti Facebookissa IloistaVirtaa-sivullaan muutama päivä sitten Viikon ajatuksena meille kaikille tutusta tunteesta, häpeästä.

Laura herätteli meitä lukijoitaan raflaavalla aloituksella:

”Häpeä, mikä ihana tekosyy olla elämättä.”

Erittäin hyvä ja tarkoituksellisesti tunteita nostattava tekstin aloitus, joka herättää varmasti lukijan jos toisenkin ajattelemaan omaa suhdettaan häpeään.

En osaa itse pitää häpeää varsinaisesti tekosyynä elämättä ”jättämiselle”, monelle ihmiselle kun häpeä on niin äärimmäisen kipeä tunne, että se pitää monia rautaisessa otteessaan koko elämän ajan. Häpeä yrittää kyllä usein estää meitä elämästä tai rajoittaa sitä suuresti, mutta tekosyyksi en sitä kutsuisi.

Jokaisella meillä on itsessämme ja historiassamme asioita ja tekoja joita häpeämme, jotain, mitä emme voi sietää tai hyväksyä. Monet niistä ovat kuitenkin sellaisia, joihin meillä ei ole ollut lähtökohtaisesti minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa.

Häpeä alkaa pintautua meissä jo varhaislapsuudessa, kun esimerkiksi vanhempamme, sisaruksemme, ystävämme, koulukaverimme/-opettajamme/-kiusaajamme alkavat joko suoraan tai epäsuorasti kritisoida ja suitsia jotain toimintaamme tai ominaisuutta meissä. Jotain sellaista, joka sotii heidän omaa ajatusmaailmaansa tai ”normaaliudenkäsitystään” vastaan. Jotain sellaista, joka aiheuttaa heissä reaktion.

Heidän triggeröitymisensä ja meitä kohtaan nostamiensa reaktioiden kautta opimme, että emme ole hyväksyttyjä sellaisina kuin olemme.

Häpeää (ja toki myös omakohtaista syyllistämistä) on se meidän sisällämme asuva ”kaiken paremmintietäjä”, joka vaahtoaa meille kohtaamiemme elämänhaasteiden yhteydessä kerran toisensa jälkeen, kuinka mitään pahaa ei olisi tapahtunut, jos olisimme aikanaan pitäneet silmämme auki tai toimineet ”jo lähtökohtaisesti oikein ja järkevästi”.

Häpeä on myös usein se ääni, joka soimaa meitä kun tulemme elämässämme toisten ihmisten kaltoin kohtelemaksi. Se tolkuttaa meille, että kaikki muiden taholta kokemamme ilkeys ja pahuus johtuvat jostakin ominaisuudesta meissä, jostain sellaisesta, joka tuli mukanamme tähän maailmaan jo syntyessämme, vaikka näin ei todellisuudessa ole.

Itse miellän häpeän ennen kaikkea reaktiiviseksi tunteeksi, sillä vaikka ihminen voi ennen toimintaansa ajatella sen seurauksia, itse häpeä tulee vasta toiminnan suorittamisen jälkeen, kun tekojemme todelliset vaikutukset itseemme ja mahdollisesti toisiin ihmisiin tulevat näkyviksi. Silloin kun ihminen ymmärtää mitä on tehnyt ja miten on paitsi omaansa, myös joidenkin muiden ihmisten elämään toimillaan vaikuttanut.

Niin kuin Laura tekstissään kirjoittaa, häpeä häviää aina rohkeudelle ja häpeää tuottavien asioiden ja tekojen pinnalle nostamiselle. Tuohon samaan teholääkkeiden luokkaan nostan myös rakkauden.

Rakastaessamme rohkeasti itseämme ja toisiamme, opimme rakastamaan myös itsessämme näkemiämme puutteita, haavojamme ja epätäydellisyyksiämme. Laajemmassa katsainnossa juurikin niiden tunnustaminen tekee meistä rakastettavia myös muille. Rakastaessamme emme etsi itsestämme ja toisistamme täydellisyyttä, vaan ymmärrämme niitä puutteita, asioita ja ominaisuuksia, jotka tekevät meistä toisillemme inhimillisiä ihmisiä, haavoinemme kaikkinemme.

Elämän oppina tuo on monelle meistä se kaikkein tärkein, vaikka toisaalta myös se kaikkein haastavin omaksuttava.

Itsekin olen tuossa asiassa vielä aivan täydellinen noviisi.

Rakkauden noviisi.

IE

Kuva: Omer Yousief / Pixabay