Sydänsokeus

Ihmettelen itsessäni sitä miten voin olla nyt, kaiken loppukesällä välillämme tapahtuneen jälkeen niinkin rauhallinen kuin olen.

Ehkä asian lopullinen päätös ja ratkaisu ovat tuhonneet sydämestäni sen viimeisenkin puolustusaseman.

Sanonta ”Kolmas kerta toden sanoo” pitää paikkaansa. Tunnekylmyys ja välinpitämättömyys jatkuivat tämän viimeisenkin välienkorjausyrityksen yhteydessä, siitä kertoivat monet elo- ja syyskuun tekstini ja niissä avaamani tapahtumat.

Ehkä olen vihdoinkin sisäistänyt sen, että pimeys on voittamassa. Ehkä lupauksia ei koskaan tarkoitettu pidettäviksi. Ehkä luottamus – minun puoleltani annettuna, sinun puoleltasi saatuna – oli ylellisyys, johon kummallakaan meistä ei ollut varaa.

Ehkä universumi nauttii itsekkyyden tuhotessa puhdassydämisyyden. Meidät, jotka kerran luotimme sydämestämme toiseen ihmiseen ja siihen, että hänen sydämensä on samanlainen kuin omamme. Aikana, jolloin toiseen tunsi vielä voivansa uskoa, luottaa.

Vaikka olen kohdannut ja kokenut monenlaista viimeisten viikkojen aikana, on tilanne helpottamassa vähän kerrassaan. Päivät menevät jo lähes omalla painollaan, yötkin useimmiten.

Vaikka mietin ajoittain mitä minun olisi tällä kertaa pitänyt tehdä tai jättää tekemättä, on kaiken taustalla kuitenkin se kiistämätön totuus, että sinä olit hävittänyt meidät sydämestäsi jo kauan ennen yhteydenottoasi kesäkuussa.

Vaikka olisin toiminut kanssasi millä tavalla hyvänsä, olit jo silloin tehnyt päätöksesi minua vastaan, sen toisen hyväksi, mielessäsi minua koskien oli vain halpa leivänmuruttaminen – saavuttaa jonkinlainen pseudorauha välillämme panostamatta asiaan käytännössä yhtään mitään. Something for nothing.

En vain ymmärtänyt sitä silloin, sillä halusin vieläkin, kaiken näiden vuosien aikana tapahtuneen jälkeen uskoa sinusta hyvää. Että olisit edes kerran tässä elämässä palannut elämääni sanasi mittaisena. Siinä suurin heikkouteni aina mitä sinuun tuli, ensimmäisestä päivästämme viimeiseen.

Sydänsokeuteni.

IE

Kuva: jephtheArt / Pixabay