Antamisen ilosta ja ilon antamisesta

Joulu, mikä ihana tekosyy. Puhua paitsi antamisen ilosta, mutta toisaalta myös ilon antamisesta. Kieli poskella, kuinkas muuten. Kuka ja miten, kenelle, mitä, milloin ja missä?

Aloittakaamme tarinamme aivan alusta.

Joulu – kuten kaikki tiedämme – on perinteisesti sitä aikaa vuodesta, jolloin muistamme lähimpiämme ja usein hieman kauempanakin olevia, heitä, jotka ovat olleet ja ovat vieläkin tavalla tai toisella osa elämäämme. Laajennan kuitenkin tekstini skooppia yleensäkin antamisen ja saamisen perusajatukseen, siihen miten ne toimivat tai miten niiden ainakin pitäisi maailmassa ja ihmisten välillä toimia.

Törmäsin tässä vastikään erään henkisen valmentajan selityksiin antamisen ilosta ja kaiken hyvän vastaanottamisen vaikeudesta. Siitä, kuinka haastavaa on suoda antamisen rajaton ilo meitä lähestyville auliille, kauniille sieluille tai sielunpuolikkaille ja ottaa vastaan kaikki heidän meille tarjoamansa elämän herkut. Laittoi ajattelemaan.

Kaiken perusajatuksena on se, että liian usein kieltäydymme eri syistä vastaanottamasta kanssaihmisiltämme hyvää, vaikka sitä väitetysti tyrkytetään meille koko ajan ovista ja ikkunoista ja blokkaamme siten rakkauden energioitten vapaan virtauksen ihmisten välillä. Niin ei hyvä kierrä.

No shit, Sherlock?

Miksi näin käy, miksi emme saa sitä mitä haluamme, tarvitsemme ja sydämestämme kaipaamme, miksi olemme sokeita universumin meille joka puolelta tyrkyttämälle ylitsepursuavalle täydellisyydelle?

Se, että emme saa omaan elämäämme odottamiamme ja toivomiamme hyviä ja kauniita asioita johtuu saarnaajamme mukaan siitä, että emme salli itsemme vastaanottaa toisilta ihmisiltä heidän meille avoimin käsin, sylin ja sydämin täpöllä tyrkyttämäänsä rakkausenergiaa eri muodoissaan. Koemme, että emme ole sen arvoisia. Tässä törmätään selvästikin yhteen vastavuoroisuuden lain kanssa.

Shit, Sherlock! Herätkää, oi kaikki joulupahvit!

Kuinka moni typerys sabotoi todellisuudessa aktiivisesti itseään ja omaa elämäänsä jättämällä ottamatta vastaan toisten ihmisten heille tyrkyttämää hyvää? Oikeasti? Itse en tuota tunnusta, tyrkyttäjiä kun ei ole koskaan ollut kohdallani jonoksi asti.

Monelle meistä ennen antaneen puolen ihmisistä on kertynyt vuosien aikana aivan helvetillisesti saamisvelkaa, antaminen on kyllä onnistunut vuosia, vuosikymmeniäkin, joten antamisputki meiltä muille on pysynyt apposen avoinna, mutta saamisen ja vastaanottamisen rakkausenergiaputki on kuroutunut monella meistä ilman maailman positiivista palautetta täydellisesti umpeen.

Antamisesta, tukemisesta ja auttamisesta on tullut monelle meistä aikojen kuluessa paitsi rooli ja rooliasu, myös toimintatapa, jolla olemme yrittäneet selittää itsellemme sen, miksi olemme aina olleet antajia, emme koskaan lämmön, rakkauden ja läheisyyden nettosaajia. Se on ollut suurelta osalta myös peittämässä tunnettamme omasta heikkoudestamme ja pelkoamme siitä, että kaikessa ihmisyydessämme ja inhimillisyydessämme emme riitä toiselle ihmiselle.

Kartoitettuamme näin perussyyn ”saamattomuudellemme” sanan kaikissa merkityksissä, pohtikaamme sitä miten saamme korjattua tilanteen, palautettua kaiken hyvän virtauksen vihdoinkin myös siihen toiseen suuntaan, meidän suuntaamme, jopa vuosikymmenien virheellisen, epäitsekkään toimintamme jälkeen.

Yksinkertaiseen kysymykseen yksinkertainen vastaus: Kääntämällä omassa sielussa ja sydämessä ajatus ja tunne ”en ole hyvien asioiden vastaanottamisen arvoinen”, joksikin aivan päinvastaiseksi:

”Because I’m f-kin’ worth it, bring it!”

Tilien tasaamisen merkeissä, joulun ja ihmisten kaikkinaisen keskinäisen hyvän tahdon mallin mukaan istun siis tästä eteenpäin perseelläni tekemättä yhtään mitään ja panostan kaiken itselläni jo olevan vain ja ainoastaan omaan itseeni. Odotan myös kuin käenpoika nokka apposen auki pesässä maailmankaikkeuden ”lintuemon” ihmisineen tuovan elämääni kaikkea hyvää yli kaikkien rajojen ja lopetan täydellisesti kanssaihmisteni kaiken paapomisen ja tukemisen, kunnes unversumi kääntää oikeasti ja todistettavasti rakkautensa ja kaiken hyvän tyrkyttämisen suuntansa minua kohti.

Tavoitteena rehellinen ja toimiva antamisen ja saamisen tasapaino vuosikymmenten fyysisen ja tunteellisen nälkäkuurin jälkeen. Riivin itselleni kaikki mahdollisen hyvän kaikilta ja kaikkialta minkään tason morkkista tuntematta. Ahneutta? Ei. Tilien tasaamista? Hell yes!

Tästä lähtien olen siis päättänyt suoda kaikelle maailmalle sen suurimman ilon, antamisen ilon, nyt vaan jokainen jonoon tarjoamisinenne. Mitä kauniimpaa, parempaa, kalliimpaa, superimpaa ja toimivampaa tarjolla on, sitä parempi.

Siinähän tuo vihdoinkin mitataan olenko ajatellut ja tuntenut aina antajana väärin koko elämäni ajan, vai olenko ollut ainoastaan vain se yksi ruma sielunpuolikasrääpäle, jota yläkerta ja tietyt kanssaihmiset pvat hakanneet vuosikymmeniä pelkästä hakkaamisen ilosta. Sekin vaihtoehto täytyy ennen empiirisen tutkimukseni alkua huomioida.

Jos siis flown suunta muuttuu ja koko loppuelämäni menee vastaanottaessa kaikkea hyvää, olen ollut tässä analyysissäni oikeassa. Jos en, sitten universumi täydellisen viallisine paskoine karmoineen osoittaa palauttavansa aina hyvyyden ja toisten ihmisten auttamisen selkäänpuukottamalla. Sitäkään en toisaalta maailmaa ja sen tilaa vuosikymmeniä seurattuani ihmettelisi. It is what it is.

Olkoon oma suu tästedes aina lähempänä kuin kontin suu ja olkoon jokaisella meistä entisistä auliista antajista sydäntä ja järkeä muistaa tuo nyt ja aina.

Kaikesta tekstini kieliposkeilusta ja ajoittaisesta ultrarealismistakin huolimatta, toivotan hyvää loppuvuoden juhlakautta teille kaikille kanssajuhlakaluilleni.

IE

Kuva: Gerd Altmann / Pixabay

Add a Comment