Hiljaisuus

”Hiljaisuus ei ole aina huono merkki”, hän sanoi.

”Niin, ei aina”, vastasin puolivaloilla.

Vasta jälkeenpäin aloin todenteolla miettiä sitä, mitä tuohon hänen lausahdukseensa todellisuudessa sisältyi.

Olinhan saanut aikaisemmin, vuosikausia tottua välillämme siihen, että hänen hiljaisuutensa edelsi tai peitti käytännössä aina jotakin tärkeää, usein pahaenteistäkin. Se iileili hyvin usein taivaanrannasta nousevaa myrskyä, jotakin negatiivista, jotakin vähemmän hyvää. Ainakin minulle, hiljaisuuden ”vastaanottajalle”.

Se puhui vaikenemalla selvää kieltään siitä, että vaikka hänen toimestaan, hänen taustallaan tapahtui jatkuvasti asioita jotka vaikuttivat osaltaan myös meihin ja eritoten minuun, hän halusi pitää sen kaiken poissa tietoisuudestani ja ymmärryksestäni. Mutta kaiken sen mitä en häneltä suoraan kuullut, tunsin sydämessäni. Intuitioksi tai etiäisiksikin jotkut niitä kutsuvat.

Mikä oli totuus, mikä osatotuus, mikä ei-totuus? Mikä enemmän tai vähemmän kuin mikään edellisistä, yhdessä tai erikseen?

Sitä en tullut koskaan tietämään, enkä tiedä tulenkokaan enää. Kanssaihmisille tarjotuilla, tarkoituksellisesti valikoiduilla osatotuuksilla voidaan antaa avoimmuuden ja rehellisyyden vaikutelma, mutta kaikki ei todellakaan ole sitä, miltä se näyttää.

En väitä, että hiljaisuus on sinänsä paha asia. Tiedän vain sen, että liian usein se puhuu miljoonin sanoin, pettää lupauksia, verhoaa kyseenalaisia tekoja pimeyteensä.

Yrittäen peittää paljastamatta, paljastaen kaiken tarkoittamatta.

IE

Kuva: Jerzy Górecki / Pixabay

Facebook: https://facebook.com/IhmistaEtsimassa1

Instagram: https://instagram.com/ihmistaetsimassa