Hiljaisuus

Hiljaisuus ei ole aina huono merkki”, hän sanoi.

Niin, ei aina”, vastasin puolivaloilla.

Vasta jälkeenpäin aloin todenteolla miettiä mitä tuohon hänen lausahdukseensa sisältyi.

Olinhan saanut aikaisemmin tottua välillämme siihen, että hiljaisuus edelsi tai peitti käytännössä aina jotain tärkeää, usein pahaenteistäkin. Se iileili hyvin usein taivaanrannasta nousevaa myrskyä, jotain negatiivista, jotain vähemmän hyvää. Ainakin minulle, hiljaisuuden ”vastaanottajalle”.

Se puhui vaikenemalla selvää kieltään siitä, että vaikka hänen taustallaan tapahtui jatkuvasti asioita jotka vaikuttivat osaltaan myös meihin ja eritoten minuun, hän halusi pitää sen kaiken poissa tietoisuudestani ja ymmärryksestäni. Mutta kaiken sen mitä en häneltä kuullut, tunsin sydämessäni. Intuitioksi tai etiäisiksikin jotkut sitä kutsuvat.

Mikä oli totuus, mikä osatotuus, mikä ei-totuus? Mikä enemmän tai vähemmän kuin mikään edellisistä, yhdessä tai erikseen?

Sitä en tullut koskaan tietämään, enkä tiedä tulenkokaan enää. Kanssaihmisille tarjotuilla, tarkoituksellisesti valikoiduilla totuuksilla voidaan antaa avoimmuuden vaikutelma, mutta kaikki ei todellakaan ole sitä, miltä se näyttää.

En toki väitä, että hiljaisuus on sinänsä paha asia. Tiedän vain sen, että liian usein se puhuu miljoonin sanoin, pettää lupauksia, verhoaa kyseenalaisia tekoja pimeyteensä.

Yrittäen peittää paljastamatta, paljastaen kaiken tarkoittamatta.

IE

Kuva: Jerzy Górecki / Pixabay

Add a Comment