Lukkosepät toisilleen

Kerran elämässämme törmäämme ihmiseen, jonka elämän lukkoja – niin henkisiä, sielullisia kuin fyysisiäkin – voisimme auttaa omalla tavallamme avaamaan ja jonka saman he voisivat halutessaan tehdä meille. Olla lukkosepät toisillemme.

Tuo potentiaalinen elämämme lukkoseppä on ihminen, jonka kanssa meillä on yhteisyyttä ja menneisyyttä jo monen monituisen elämän ajalta, eri rooleissa, tilanteissa ja paikoissa, ja joka tuodaan tietoisuuteemme myös tässä elämässä. Jotkut puhuvat kaksoisliekeistäkin.

Parhaassa tapauksessa kumpikin osapuoli ymmärtää ja hyväksyy tilanteen ja päättää tehdä yhdessä töitä yhteisyytensä, itsensä ja sen toisen eteen. Jos toisaalta toinen ei ole jostain syystä halukas tekemään yhteistyötä, koko kuvio kaatuu tässä elämässä.

Niin kävi minun ja erään ihmiseni kohdalla.

Aivan erityisen surullista tässä nimenomaisessa ihmissuhteessa on ollut, että kuten aina kontaktiin päätyessämme, tälläkin kertaa niin moni asia elämämme tapahtumien keskinäisessä ajoituksessa, meidän molempien kohtaamista haasteista puhumattakaan näytti olevan pitkälti keskenään yläkerran kohdalleen ajoittamia.

Keskustelimme noista asioista kyllä, etenkin viimeisimmän yhteisyytemme aikana, mutta edes silloin hän ei suostunut asiaa tunnustamaan vaikka tiedän, että hän on sen aina tasan tarkkaan tiennyt, tuntenut, ymmärtänyt, nähnytkin.

Myös tällä kertaa hän päätti tietoisesti jättää minut omien moninkertaisten, monitasoisten vahvojen lukkojeni taakse, kuin rangaistakseen minua jostain, samaan tapaan kuin niin monta kertaa edellisten seitsemän vuoden aikana. Oli tällä kertaa löytänyt elämäänsä ihmisen, jonka halusi uskoa olevan oma lukkoseppänsä.

Hän uskokoon vapaasti tämänkertaisen yritelmänsä olevan se oikea. Minun puolestani kaikki hänen lukkonsa saavat pysyä täydellisen suljettuna ja ruosteisina niin pitkään kunnes hän päättää jossain yhteisessä elämässämme luottaa minuun ja ennen kaikkea yrittää palauttaa minun luottamukseni häneen.

Onko meillä enää tässä elämässä, tässä tulevaisuudessa mitään mahdollisuutta, toivoa? Ei enää koskaan, vaikka joku idiootti-optimisti jossain jauhaisi jauhamastaan päästyäänkin että kaikki on mahdollista.

Ja toisaalta, on aina niin helvetin kliseistä ja turhaa jauhaa paskaa siitä, että ”aika näyttää”, aika kun on jotain sellaista jota kenelläkään meistä ei ole elämässä ruhtinaallisesti liikaa, tuhlattavaksi.

Etenkään itselläni.

IE

Kuva: Raluca Stoiciu / Pixabay

Facebook: https://facebook.com/IhmistaEtsimassa1

Instagram: https://instagram.com/ihmistaetsimassa