Noro

Modernin Lentävän Kalakukon singahtaessa Neulamäen tunneliin, juuri Savonmaan pääkaupungista kohti maan pääkaupunkia lähdettäessä, konduktööri kyselee lippujen perään kuten tuhansia kertoja aikaisemminkin.

”Kuopijosta tulleet, Kuopijosta tulleet…”

Eläkejunan puksutus kuuluu jo tälle viiksekkäälle vanhan liiton tervaskannolle, enää olisi puoli vuotta täyteen eläkkeeseen, kunhan saisi elellä rauhassa siihen saakka. Ilman sen suurempia kremppoja.

Yksikään Kuopiosta mukaan tulleista matkustajista ei edes vilkaise konduktööriin. Kun ei kinosta, niin ei kinosta. Juhannuksen korvalla luonnollisesti harvemmin kinostaakaan, ainakaan näillä leveysasteilla. Toinen asia on ymmärtävätkö tulijat suomea, syntyperäisiä viäräleukasia savolaesia kun ovat.

Yhtäkkiä junavaunun kummastakin päästä potkaistaan ovi auki voimalla, täydellisessä aika-/liikekoordinaatiossa ovien samanaikaisen aukeamiskulman, potkun aiheuttaman paineen kuin aukeamisen aiheuttaman äänisaasteenkin puolesta.

Tila kansoittuu alta aikayksikön ja vilauksessa vaunu on täynnä vahvaa pöhinää ja sähäkkää heimo-otatusta á la 2000-luku. Vaunun keskiosassa seisova konduktööri yllättyy ahavoituneita poskiaan hivelevästä, kahdelta suunnalta saapuvasta paineaallosta, joka suuntaa ulos vaunun keskimmäisestä avonaisesta tuuletusikkunasta.

Vaunun toisesta päädystä tekee sisääntulonsa lauma kannabikselta lievästi tuoksahtavia punaviher-anarkisteja, joiden harjoittama ennakoiva väkivalta on ”rauhan ja rakkauden tointa rasismia ja eriarvoistumista vastaan”, toisesta taas iskujoukko ”Suksikaa Mun Suomesta”- kansanliikkeen kaljuksi ajeltuja pilottitakkeja, joiden väkivallassa ei kauneusarvoihin katsella.

Voima se on joka jyllää ja runtua näillä janttereilla kyllä riittää.

Näiden kahden suhteellisen vahvasti aseistetun, toisiinsa vähintäänkin varauksellisesti suhtautuvan ryhmän välissä istuu urhea perheellinen kynäniska, mies Suomen Enosta, Hybris Pöntiö, yhdessä namibialaissyntyisen, tummaihoisen vaimonsa Xhosan ja Kiinasta adoptoitujen kaksivuotiaiden kaksospoikiensa Matin ja Tepon kanssa.

Ja ettei tilanne voisi olla yhtään haastavampi, Enon miehellä monikulttuurillisine perheineen ei ole mitään mahdollisuutta väistää koko ajan selkeämmin taivaanrannassa iileilevää hirmumyrskyä.

Junan käymälässä paraikaa seksiä harrastava pariskunta huutelee orgastisia kannustushuutojaan vaunun kummallekin joukkueelle tilannetta näkemättä saati siitä mitään ymmärtämättä.  ”Kohta tulee!!”

Taivahan tosi, niin tuleekin. Verevä yhteenotto vailla vertaa tämän Idän Pikajunan suomalaisversion historiassa.

Pian on siis Pöntiön perheellä hätä kädessä, jos alkavan taistelun alta ei pääse käymälään turvaan, saattaapa ruskea vesivelli lirua lahjetta pitkin siitä huolimattakin. Matin ja Tepon alkuviikolla sairastama norovirus on nimittäin aloittanut lahjakkaan hyökkäyksensä vähän ennen Kuopion asemalle saapumista myös Hybriksen suolistossa. Tästä voi matka muuttua vain koko ajan paskemmaksi.

Junanvaunun ilmapiirin tiivistyessä ja Neulamäen pitkän tunnelin päättyessä kaikki matkustajat odottavat henkeään pidätellen seuraamansa jännitysnäytelmän seuraavaa osaa, paitsi noroa parhaansa mukaan pidättelevä Hybris Pöntiö, joka odottaa hengen hädässä orgasmia. Eikä luonnollisestikaan omaansa, vaan junan vessassa naiskentelevan pariskunnan. Hybriksen mielessä on aivan toisenlainen paineen poistaminen.

Valitettavasti aika vain käy vähiin, ennen kuin noron ylitsepursuava paine Hybriksen suolistossa voittaa tuomariäänin 100 – 0 viimeisillään toimivan sulkijalihaksen voiman ja aikuisen miehen vetinen tuotos leviää muuallekin kuin tuulettimeen.

Yksi rastapäiden johtajista, Vellamon sosiaalitoimistossa siviiliformussaan arkipäivisin kahdeksasta neljään palkkaansa nauttiva Gorjan Tyiteri avaa sanaisen arkkunsa puhutellessaan pilottitakkien johtajaa:

”Huomioiden selvästi ulospäin näkyvän alemman sosiaaliluokan habituksenne, olisi täysin absurdia edes harkita taistelemista kanssanne. Ette ole selvästikään kykenevä aiheuttamaan allekirjoittaneelle edes sellaisia vammoja, joille ei Seinäjoen keskussairaalan neurologian poliklinikalla naurettaisi. Siirtykää siis pois edestämme mokoma roskasakki, olemme matkalla tämän ensiluokkaisen kulkuneuvon ravitsemuslaitokseen!”

Alentavasta keskustelun aloituksesta agitoitunut nahkapäitten johtaja, Atrian makkaratehtaan tuotekehitysosastolla nakkien koemaistajana työskentelevä Jurban Kepakko vastaa kannabiksen polttelijalle runomittaan, Suomen itsenäisyyden alkuaikojen runoilijaa, Jochen Bruunabergia mukaillen:

”Oot joukkosi kärjessä ystävä kallis, et tiedä sä matkasi päätä.
Ja nostelet nyrkkiäis veljeäs vastaan, oot pelkkä vain petturi, näätä.
Ei maatansa puolusta, omaansa tue, vaan toisien puolesta hakkaa.
Voit paikalta poistua, luovuttaa takkis, on muistosi kaikille kakkaa!”

Joukkioiden johtajat murisevat toisilleen, puristelevat käsiään nyrkkiin niin että rystyset rutisevat ja purevat hammasta niin että kiille säroilee. Tilannetta sivusta seuraava konduktööri, Nuuskakairasta kotoisin oleva viiksekäs vanhapoika, ikämies Valtter Rapia ymmärtää siinä silmänräpäyksessä, että tilanne voidaan ratkaista ainoastaan rauhanomaisin keskusteluin. Sillä ainoalla tavalla, universaalilla kansainvälisen veljeyden kielellä, Meänkielellä, jota puhutaan vain Tornionjokilaaksossa ja jos joku sen tässä tilanteessa tuntee, se on juurikin Valtter.

”Mitä tet saatanat siinä möykkäättä? Toletta aivan pörröjä!! Sole mikhään!  Lopettakkaa nyt heti tuo vouhkaaminen, tästä tule hevon helevettiäkhään. Nyt suksitta vithuun siitä molemat kängit ja päästättä tuon miehen tuosta paskomhaan… Vai haluattakos tet saatanat vielä ruikulikki naahmaan?”

Ja kuin parhaassa kreisikomediassa, kupletin juoni on muuttumassa vieläkin hullunkurisemmaksi. Kuin veitsellä leikaten uhoajien uskomattoman sujuva sanankäyttö alkaa tylsistyä ja molempien komeljanttareiden otsalle alkavat nousta suuret hikikarpalot.

Voisi luulla, että tilanteen kiivaus alkaa tiivistyä päähenkilöittemme kasvoille, mutta todellinen syy on muualla. Sanajudokat tuijottavat toisiaan silmiin, kuin mitatakseen toistensa henkistä kapasiteettia. On vaikeaa sanoa kumpi on niskan päällä, jos tuota heiltä itseltään kysyttäisiin, niin vaikeaa olisi kummallakaan päällepäsmätä toistaan paremmin. Sen verran tukalaksi heidän olonsa on muuttumassa. Ahkera noro tekee näet muilta näkymättömissä ilolla työtään syvällä heidänkin sisimmässään.

Polvet loukkua lyöden ärsyyntynyt nahkapää toteaa konduktöörille:

”Mit’ kommenttiisi tuohon tulee, on vastaukseni murahdus,
Jos edestäni et sä lakoo, käy kohta tuskan parahdus.
Oloin tukalaksi tunnen, voipua alan, tunnen sen aivan,
Hanurissain, ainoassain, aavistan selvän helvetin vaivan!”

Tuota Jurbanin kuvaamaa ruskeakaapuista tuskan parahdusta kaikki vaunussa olijat, alkaen konduktööristä ja päätyen Mattiin ja Teppoon haluavat välttää kaikin voimin. Ei sillä, että Matti ja Teppo asiasta vielä mitään ikänsä puolesta ymmärtäisivät, mutta ulos päästessään parahduksen karkea fragranssi, puhumattakaan sen likvidistä osasta tulisi nostamaan kyyneleet kaikkein karaistuneimpienkin vaunussa matkustajien silmiin.

Myös anarkistien johtaja puhuttelee konduktööriä omaa heikentyvää kuntoaan osoittavin sanakääntein:

”Arvoisa konduktööri, myös minä tunnen itseäni lähestyvän gastro-enterologisen hirmumyrskyn ja oloni on sangen hutera. Pyydän teitä ystävällisesti osoittamaan allekirjoittaneelle tätä nimenomaista lokaatiota lähinnä olevan seuraavan mukavuuslaitoksen sijainnin, kummastakohan päästä junaa sellainen löytyisi? Arvostaisin mahdollisimman pikaista reaktiotanne kysymykseeni, kiitos.”

Juuri kun konduktööri kääntyy viittomaan kädellään kohti vaunun toista päätä, käymälän ovi avautuu ja nuori pariskunta poistuu eriöstä hiusrajaansa myöten punaisina, vaatteet hiestä märkinä. Autuaan rietas hymy huulilla kertoo kaikkein häveliäimmällekin, että kumpikin on saanut ansionsa mukaan.

Samalla hetkellä kaikki kolme loppukilpailijaamme ymmärtävät kuin taikaiskusta tämän sprintin pääpalkinnon arvon. Hybris on jo etenemässä jalat ristissä, varovaisin hipsivin askelin kohti käymälää, kun sekä Gorjan että Jurban huomaavat hetkensä tulleen. Tässä kilpailussa tulee olemaan ainoastaan yksi voittaja, se joka ehättää kotiutua eriön lohdulliseen, vaikkakin tällä hetkellä spermaroiskeiden ja hienhajun koristelemaan ympäristöön ensimmäisenä. Muille jää vain tyhjä arpa. Ingen vinst.

Tästä eteenpäin tapahtumat etenevät kuin hidastetussa elokuvassa. Kaikki ryhmät kannustavat juoksukilpailussa omiensa edustajaa, pilottitakit Jurbania, rastat hurraavat kuin heikkopäiset Gorjanille ja vaunun vanilijaväki yrittää huutaa Hybriksen junan vessan turvaan.

Kaikki kilpailijat ehtivät lähes yhtä aikaa lähelle ovea, kun ryhmän viimeisenä oleva pilottitakki huomaa jäävänsä askeleen jälkeen, ja tilannetta tasoittaakseen riskeeraa kaikkensa raivokkaaseen tiikerihyppyyn yrittäen siten peitota kilpailijansa. Pahaksi onnekseen hän iskee päänsä yhteen rastapään kanssa ja molemmat lipsuvat hetkeksi tajunnan laitimmaisille rajamaille. Hervottoman huudon kannustamana Hybris tuulettaa väkinäisesti hymyillen voittoa, joka vaikuttaa olevan vain metrin päässä.

Mutta vanhan televisiomainoksen sanoin: ”Eikä tässä vielä kaikki.”

Nuoren parin poistuttua eriöstä, junan WC:n jätesäiliöt ovat täyttyneet ja sen oven automattinen sähkölukitusjärjestelmä on ottanut ohjat käsiinsä. Hybris menettää varmalta vaikuttaneen voittonsa kalkkiviivoilla.

Yrittäessään raapia ovea auki hengenhädässä, hän ymmärtää omakohtaisen raadollisesti pienenä poikana ihmettelemänsä, nyt jo edesmenneen rakkaan isomummonsa Nooran, lempinimeltään Noron legendaariseksi osoittautuneen sanonnan syvimmän olemuksen:

”Pieru on paskan posteljooni.”

Ja taisipa postikin juuri tulla.

IE

Kuva: Peter H / Pixabay