12. erä

Joskus on tehtävä tietoinen päätös ”jahtaamisen” lopettamisesta, oli kyseessä sitten ihminen, asia tai lopputulema.

Jos jonkin asian ei haluta tapahtuvan, universumi pitää henkisesti, fyysisesti tai sekä-että brutaalisti turpaan lyömällä huolen siitä, että kipu pakottaa ymmärtämään asian.

Se löytää juuri sen tietyn ihmisen hakkaamaan meitä niin kauan että uskomme, toistuvasti, joka kerran suuremmalla voimalla. Vasemmalla suoralla ja oikealla koukulla. Moukaroimaan universumin viestin otsaluuhumme ja leukaperiimme, puukottamaan meitä selkään niin kauan, että ymmärrämme olevamme korkeimmalle ja viestin perille toimittajalle pelkkiä koe-ihmisiä, arvotonta orgaanista massaa.

”Kokeillaan pysyykö tuo jaloillaan vielä tämänkin jälkeen. Tästä saat, ja tästä… Ja tuonkin kestät vielä…”

Kun joudut rakkauden kaipuussasi ja jatkuvasti vähenevässä löytämisen toivossasi yläkerran ja kanssaihmistesi rusikoimaksi, niin siinä tilanteessa ymmärrät yläkerran rakkauden meitä, omia luomuksiaan kohtaan olevan vain yksi sanakirjan sana, täyttä höpöhöpöä jossain harmaalla alueella rajan ja rakotulkin välissä.

Rakkaus on merkityksetön, tyly, tyhjä fraasi, jota viljellään henkisiksi ja/tai hengellisiksi itsensä mieltävien ja tunnustautuvien puheissa samaan tapaan, yhtä perverssin holtittomasti, huolettomasti ja samalla antaumuksella ja painokkuudella, kuin nuoriso viljelee omaa v-kirjaimella alkavaa suosikkivoimasanaansa.

Olen ollut jo pitkään keskellä omaa 12-eräistäni, 11. erä on juuri päättynyt, viimeinen kohta alkamassa.

Universumin käsikassarana Tanssijatar on tehnyt minua kohtaan vuosia kautta linjan vahvaa, vaikkakin äärimmäisen julmaa työtä. Vaatii omanlaistaan luonnetta, siitä onnittelut hänelle.

Kello kilahtaa 12. erään… Jaksaa, jaksaa…

Bring it.

IE

Kuva: Jostain internetin syövereistä, en muista mistä. Jos joku teistä lukijoista tietää, niin kertokaa – laitetaan krediitit kohdalleen, kiitos!